Niin,
Maito maksaa runsaan euron kaupassa, hinnan erotus jää välikäsiin. Meijereihin, kuljetuksiin, pakkauksiin, veroihin ja kaupalle. Ruotsissa tuottajahinta on 28 senttiä, en tiedä mitä se kaupassa siellä maksaa.
Aiemmin kun kuljetus oli vaikeampaa niin meijereitä oli joka toisessa kylässä. Kotoanikin ennen minun syntymää maito vietiin Minkiön meijeriin. Ihan siihen viereen missä nyt on museorautatieasema. Kotonani oli purueristeinen maitohuone jossa lypsetty maito säilyi vesijäähdytettynä vuorokauden. Tonkilla niitä kuljetettiin. Sittemmin tuli tankkikeräys ja tankkiautot. Maito vietiin myöhemmin Herajoen meijeriin.
Äitini lypsi lehmiä varmaan nelisenkymmentä vuotta. Tässä hän lypsää suomenkarjaa joka ei ollut mikään hyvä maidontuottajarotu. Näkeehän sen noista utareistakin jotka ovat minimaaliset. Naru lehmän ymprärillä oli kuulemma potkunestäjä. Lehmä oli potkuri joka rauhoittui kun luuli olevansa estetty. Tosin lehmän jalan anatomia on sellainen että tukeva kiriste tuossa kohtaa estää myös liikettä. Myöhemmin kotonani oli vastaava potkurauta joka laitettiin tuohon samaan kohtaan. Ikää tuossa äidilläni on selkeästi alle kaksikymmentä.
Piikkilangathan on nykyisin EU:ssa kielletty ja hyvä onkin. Lehmät repivät niissä itsensä melko pahasti. Menivät yli aitojen luvatta vehreämmille laitumille. Tissithän siinä alimmaisena oli roikkumassa mahan alla ja piikkeihin tarttumassa. Veri ja arpi keräsi sitten kärpäsiä ja haavat ei tahtoneet parantua. Salvaa kun laittoi niin lehmä pitkällä kielellään nuoli voiteet parempiin suihin, mitään suojaliivejä ei meillä ollut toisin kuin nykyisin käytetään. Nehän on nykyisin jalostettu niin että astuvat jopa itse omille utareilleen.
Parikymmentä vuotta myöhemmin äitini lypsi pääasiassa ayrshirerotuisia lehmiä, yksi oli maatiasrotuakin, nimeltään lemmikki. Lauhkea ja leppoisa. Toista kuin tämä alakuvan kädennuolija joka oli joskus äkäinen mutta herutti hyvin. En enää muista tuon nimeä, kaikilla niillä nimi oli. Äitini oli syntynyt samana vuonna kuin tuo kuuluisa Mikkelin sotaveteraani Hannes Hynönen. Joten ei hän enää lypsä edes robottien avulla. Nykyisin keskimääräinen lehmäluku navetoissakin on 31 eli monikymmenkertainen entisaikoihin verraten. Rautelinin Emiliallakin siinä naapurissa oli vain yksi lehmä aikoinaan. -Vähemmän jos olisi niin voisiko sitä enää lehmätilaksi sanoakaan?
Jossain ihmeteltiin että miksi joku muu kuin loppuasiakas tai tuottaja määrää maidon litrahinnan? Lapsuuteni Latovainiosta muistan miten siihen aikaan oli myös suoramyyntiä ja verojakaan siitä ei maksettu. Tinkiläiset tulivat alumiinisine maitokannuineen kesäaikaan laitumelle ja odottamaan jotta äiti kaataisi osan maidosta heidän kannuunsa. Tuoretta, rasvaista ja pastoroimatonta ei laktoositonta ei iskukuumennettua. Odotuksen aikana oli tilaisuus kertoilla päivän kuulumiset. -Juoruta.
Käsinlypsyssä äiti lypsi ämpäriin ja kaatoi sen maidon siivilän läpi tonkkaan valuvaksi. Siivilään jäi lehmän hännästä irronneet kakkarat ja kärpäset. Kun viimeinen ämpärillinen oli kaadettu, äiti otti vanusuodattimen pois siivilästä ja puristi siihen imeytyneet maidot kissankuppiin. Kuivaksi puristetun suodattimen hän heitti pellolle. Useimmiten kissat senkin löysivät ja söivät sellaisenaan. Kissan maha ei kuitenkaan vanua sulattanut vaan se tuli sitten pitkulaiseksi muuttuneena myöhemmin ulos. Hiekkakasoista niitä vanupatruunoita sitten saattoi löytää vaikkei etsinytkään.
Tulihan sitten alipaineella toimiva sankolypsinkin kuvioihin mukaan. Laitumella ei ollut sähköä mutta traktorin ilmanotosta saattoi sopivalla adapterilla saada laitumellakin sankolypsimeen tarvittavan alipaineen. Vieläkin muistan sen tykyttimen säännöllisen tykytyksen.
(
