Tapani Kiminkinen ponnisti lääkäriksi köyhästä pienviljelijän perheestä – Rakkaus löytyi jo lukiosta: ”Parisuhde Ullaan on kuin lottovoitto”
Tapani Kiminkisen kotikylällä ylioppilas oli harvinaisuus. Siksi hän ei kehdannut pitää melua aikeistaan lähteä Helsinkiin opiskelemaan lääkäriksi.
Maalaislääkäri Tapani Kiminkinen on nähnyt suomalaisen elämänkaaren poikkeuksellisen läheltä. Se on saanut hänet pohtimaan, mitä on hyvä elämä.
Tapani muistuttaa, että jo pieni lapsi haluaa tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Se vaikuttaa valtavasti siihen, minkälainen aikuinen hänestä tulee. Jos lapsuudessa perheessä on kovaa köyhyyttä tai tunnekylmyyttä, elämästä tulee vaikeampaa.
Tapanin oma perhe koki tragedian, kun hän oli vasta pieni poika. Näin hän kertoo elämästään:
Pienviljelijäperhe
”Lapsuus Pylkönmäellä oli onnellista aikaa. Elimme pienessä maalaistalossa, vanhempani olivat pienviljelijöitä. Perheellämme ei juuri ollut rahaa, mutta toisaalta en muista, että kenenkään kaverinikaan perheellä olisi sitä ollut. Varmasti koko Suomessa oli sama tilanne 1950-luvulla.
Isä sairastui polioon, kun olin vuoden vanha eli vuonna 1955. Hänen toinen jalkansa halvaantui. Lopulta hän palasi töihin, mutta jalka oli oudon näköinen kylmä ja ohkainen kalikka. Jotenkin hän silti suoriutui töistä hevosen kanssa. Kylältä tuttu traktorimies auttoi kyntöhommissa, heinän kaadossa ja muissa töissä.
Lapsuudessani Suomi oli täynnä pientiloja, joilla elettiin kädestä suuhun. Siihen aikaan maaseudulla työskentely oli ihan toista kuin nykyään. Töitä tehtiin hevosen kanssa, ja kun lunta oli metri, ensin piti polkea tiet pakkasessa ja sitten kasata tukkeja rekeen. Eräänä päivänä yksi miehistä jäi tukkireen alle ja kuoli.
Sen jälkeen pelkäsin koko ajan, että isälle käy samalla tavalla, hänhän oli pitkiä aikoja yksin metsätöissä. Kerran sitten kävikin niin, että hän jäi jumiin reen alle ja joutui huutamaan tunnin apua, ennen kuin naapuri tuli vapauttamaan hänet.”
Haave, josta ei kehdannut puhua
”Olin perheen ainoa lapsi, melko ujo ja hiljainen. Kylällä ja 700 metrin päässä sijainneessa kansakoulussa oli toki kavereita. Leikin paljon ulkona, ja minulla oli oma lammas nimeltä Tiriteija. Niitin pienelle karjallemme penkoista heiniä. Osaan vieläkin teroittaa viikatteen.
Pylkönmäellä kävin kansa- ja keskikoulun ja menin Saarijärvelle lukioon. Olin aina ahkera ja hyvä oppilas. Lukiossa tutustuin vaimooni Ullaan. Olemme pitäneet yhtä siitä, eli vuodesta 1972 lähtien.
Pidän minun ja Ullan parisuhdetta aivan lottovoittona. Minulla oli teini-ikäisenä vahva epäilys siitä, voisinko edes kelvata pariksi jollekin tytölle. Olin ihastunut Ullaan vuoden ennen kuin uskalsin kertoa sen hänelle.
Ulla tiesi, että olen hakenut Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan lääkäriksi, mutta en uskaltanut kertoa siitä muille. Omalla kylällä ylioppilaskin oli vielä harvinaisuus, saati että unelmoi jostain yliopistosta.
Haave lääkärin ammatista oli yhdistelmä hyvää koulumenestystä ja halua auttaa ihmisiä. Lisäksi työ ei vaikuttanut fyysisesti erityisen raskaalta.
Pääsykokeissa tunsin itseni aivan nollaksi. Sinne tuli professorien lapsia attaseasalkut kädessä. Itselläni oli Valintatalon muovikassissa evääksi makkaraa.
Silti pääsin sisään ensiyrittämällä. Kävin ensin armeijan pois alta, ja sitten menin opiskelemaan. Lääkärin työ vaikutti hirveän helpolta ja mukavalta verrattuna siihen, että olin tottunut kotona levittämään paskaa pellolle ja tekemään heinätöitä.”
Peitto saattaa heilahtaa
”Olen iloinen, että voin edelleen jatkaa töitä. Olen 71-vuotias ja hyvinvointialueen palveluksessa 50 prosentin työajalla hoivakodeissa Kannonkoskella, Kyyjärvellä, Kivijärvellä ja Saarijärvellä.
Työn lisäksi on tietysti muitakin asioita. Nautin hirveän paljon siitä, kun käymme yhdessä lasten ja lastenlasten kanssa reissulla ja olemme hotellissa. Meillä on kolme tytärtä ja neljä lastenlasta ja kaikkien perheisiin loistavat välit. Se on tärkeää.
Isoisänä olen varmaan huolehtivainen. Kun olen onnistunut ansaitsemaan työurallani, ajattelen, että voisi olla hyvä jättää jotain lapsille ja lapsenlapsille. Jos voin tuottaa perheelleni edes jotain taloudellista turvaa, se on yksi hyvä syy tehdä töitä. Ja muutenkin haluan olla heille olemassa siellä taustalla. Kun jotain tarvitaan, yritän auttaa.
Vaimon kanssa marjastamme ja harrastamme villasukkakävelyä yhdessä. Työpäivän jälkeen on mahtavaa syödä yhdessä jotain hyvää, ottaa joskus tilkka brandya ja katsoa mukavaa tv-ohjelmaa. Ja joskus saattaa vielä peittokin heilahtaa, lääkäriltä löytyy kyllä konstit siihen.
Olen oppinut elämästä sen, että elämä voi loppua milloin tahansa ja keneltä tahansa. Siksi asioita ei kannata siirtää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti