Oskari Simolan elämänkaarta Forssan Lehdestä luettuna
No
Passin Matti ja Forssan Lehden Viljami eli Esko Viljanen menivät
sitten sinne Latovainioon Kolkantietä pitkin ja tapaamaan
80-vuotiasta juhlakalua eli Oskari Simolaa. Hieman ylitsevuotavainen
mutta kaunis on heidän alkuvaikutelmansa. "Kauniisti
viheriöivää siistiä pihapiiriä ympäröi toisaalta
luonnonpuistomainen metsikkö, toisaalta erinomaisessa kasvussa
olevat pellot" Rakennukset, joista osa on peräisin on jo 1800
luvulta, ovat kaikki moitteettomassa kunnossa, hyvin maalattuja
hoidettuja. Pihan komistuksena on uhkea kaksihaarainen kotikuusi
jonka vaivoin kaksi miestä umpeaa, ja kuitenkin talon isäntä on
nähnyt sen tuskin miehenmittaisena näreenä. Liekö kasvatettukin
haltiakuuseksi.
-No
Oskari tuli jo alaveräjälle avaamaan veräjää ja hemputimme
käsipäivät. Matin Oskari tunsikin, mutta Viljami eli Esko Viljanen
oli oudompi. Pantiin tupakiksi ja istahdettiin pihapenkille.
Selvisi siinä jutellessamme että Oskari on syntynyt tässä torpassa ja isänsä muutti aikoinaan tänne Ypäjältä. Torppaa oli asuttu ennen Simolaakin ja häävi paikka ei tämä silloin ollut, -sanoo Oskari ja sylkäisee mällin suustaan herukkapensaan juurelle.
Peltoa oli vähän ja saviset. Niityt huononpuoleiset pahaisetkin läntit tuolla metsien keskellä. Pettua ei sentään tarvinnut syödä, mutta kaurat jauhettiin kuorineen leipäjauhoiksi. Tämä on ikiaikainen Jokioisten kartanon torppa, niin kuin kaikki muutkin tällä kulmalla.
Verona Kartanolle oli tehtävä taksvärkkiä kaksi jalkapäivää viikossa. Hevospäiviäkin vaadittiin kymmenkunta, mutta hiistä maksettiin jonkin verran.
Nummelan ja Kuuman ulkotiloilla täällä käytiin, joten taksvärkkimatka ai ollut pitkä. Siihen aikaan kun minä aloitin niin kartanossa käytettiin sonnia ja härkiä juhtina. Ei niillä kuorman kanssa jäänyt kiinni.
Muistan senkin kerran kun ajoimme rehua pihaton vintille hevosella ja emme saaneet kuormaa perille kun hevosen kaviot eivät pitäneet jäisellä sillalla, vaikka ne olivat hyvässä kengässä. Panimme härän eteen ja se veti kuormat ylös vaikka oli paljain jaloin. Mutta helteisenä heinäaikana sai olla varuillaan niiden kanssa. Kun sattui tulemaan kiiliäisiä, niitä ei pidätellyt mikään. Ne perhanat painuivat häntä suorana lähintä metsänreunaa kohti.
Näinpä tapauksenkin kun tuli joki vastaan ja sekään ei niitä pysäyttänyt, yli menivät vaikka joki oli niin syvä että vain vähän sarvia näkyi.
En minä koko ikääni ole tämän torpan maita tallustellut. Poikasena jo lähdin maailmalle leipääni tienaamaan, sillä täällä kotona oli suita syömässä enemmän kuin tarpeeksi. Onhan minullekin niitä lapsia siunaantunut. Ensimmäinen muija minulla oli Tähtisen likka ja toinen tuosta Kulmalasta Anna Matilda, -sama nimi kuin Koskelan Juhon muijankin etunimi on. Ja lapsia on mulla kaiken kaikkiaan kaksitoista Martta ja Ensio tuossa nuorimmaisina pyörii vieläkin.
Hevossouvia ja sepäntyötä .
No, kun kotoani Latovainion Simolasta lähdin niin renkinä ja päivämiehenä tein yhtä jos toista.
Sitten kun sain hevosen rupesin souvaamaan, niinkuin Tiensuun Armaskin myöhemmin.
Ajoja vaan ei ollut täällä kotikulmilla, vaan kauaksi oli lähdettävä. Ei kumminkaan niin kauaksi kun isäni oli mentävä, hän kun oli yhden talven Merimaassa eli Turun saaristossa asti. Ne olivat kovia aikoja. Mutta ajoin minäkin pitkän puhdin Högforssista valurautoja Korpiasemalle.
Kun Forssastakin ajot loppuivat. Eikä aina saanut souvia mistään. Silloin oli tuotava hevonen kotiin ja ruvettava jalkamiehenä päivätöihin.
Siihen aikaan ei parantunut kysyä mitä maksetaan, oli tiedusteltava vain, olisiko töitä. Kerrankin sain ruokapaikan Raitoon Mäenpäästä, jonne Köllin isäntä minut neuvoi. Markka päivältä oli silloin taksa, mutta minulle äijä antoi markan ja 25 penniä, kun osasin tehdä jokalajia töitä. Hyvä lehmä maksoi niihin aikoihin 150 mk ja hevonen 300 markan paikkeilla.
Forssassa minä kuitenkin pidempään olin. Ollessani renkinä Kuhalan Räynyllä menin naimisiin ja silloin ostin Järvenpään Kalevan tyhjäksi jääneen asunnon Jokilan Jussin kanssa puoliksi ja sain myös myös pajan käyttööni sillä puheella että kengitin talon hevoset. Mitään sepänoppia en ollut saanut, mutta työ opetti, eikä kestänyt kauaa kun jo hitsasin katkenneen rattaanakselin siinä kun toisetkin.
Souvia ajelin siinä sepänhommien ohessa. Pääasiassa ajelin halkoja Forssa-yhtiöille. Ja niihin aikoihin olin elämäni kunnossa. Viksbergin olut oli voimallista ja siitä ohi ajaessamme ostimme muutaman pullon päivässä evääksi. Taiten sitä nautittiin, sillä muutoin ei olisi tullut työnteosta mitään. Tavallisesti kolme pulloa päivässä sitä riitti. Silloin minä painoin 73 kiloa, vaikka en ollut kuin vajaan viiden ja puolen jalan pituinen ( n.1,6 metriä) Voimaa minulla oli silloin mielestäni kauheesti.
Mutta aina ei ollut ajoja sen paremmin kuin sepäntöitäkään ja silloin päätin ryhtyä kauppiaaksi.
Villavaatetta minä pääasiassa myin ja kun hankin hyvää tavaraa ja myin sitä halvalla, kauppa kävi.
Reppuryssät olivat mulle vihaisia kun myin halvemmalla kuin he, mutta en tuosta piitannut. Kun sain vaikkapa vai 25 penniä voittoa, tei kaupan. Kaupparyssiä oli kahden sorttisia, toisia jotka myivät kangasta ja joita sanottiin laukku- eli reppuryssiksi, ja joilla oli silkkiäkin laukkunsa kätköissä vaikka sen myyminen oli kiellettyä, ja oli mös ns harjuyssiä, jotka myivät moniosaisista laatikoista rihkamatavaraa. Reppuryssät olivat selvästi rikkaampia kuin harjuryssät. Mutta monta muutakin hommaa minä yritin niinä aikoina ja tein minä räätälintöitäkin hädän tullen ja aina perheeni leivässä pysyi.
Sain minä kerran palkinnonkin. Oli lauantaiehtoo ja juhannuksen aatonaatto. Askartelin Kalevan pajassa kun kuulin palopillin soivan. Hevoseni hyvä valakka oli siinä lähellä lieassa ja hyppäsin sen selkään ja lasketin täyttä lentoa palopaikkaa kohden, josta jo nousi sankka sauhu. Totesin että Uusikylä oli tulessa. Karautin joen yli Viksbergin sillalta ja ajoin paikalle missä tiesin vesitynnyrin aina olevan valminna tulipaloa varten. Panin sen valakan perään ja kiiruhdin palopaikalle. Liekit löivät jo silloin tien yli ja siihen pysähdyin mutta poliisit tiukkasivat minun ajamaan läpi, sillä vettä tarvittiin kipeimmin tien toisella puolella. Valakka meinasi tehdä tenän mutta pääsin läpi vaikka molemmat pelkäsimme. Satuin olemaan ensimmäinen vesitynnyrin tuoja ja sain 20 markkaa rahha, se oli suuri raha siihen aikaan.
Niin, surkea tapahtuma Uudenkylän palo oli. Oskarin mieleen jäi erityisesti yhtiön ajuri Kossila.
Hän oli jo vanha mies ja oli juuri ennen palon syttymistä joutunut ajamaan kyytiä Mustialaan ja sieltä palattuaan nähtyään kotinsa rauniona, hän painoi päänsä rattiden laidalle ja prasi sydäntä särkevällä äänellä. Ja paha sitä palon jälkiä ja itkeviä ihmisiä Oskarinkin katsella.
No kohtapian tämän palon jälkeen Oskari palasi kotiin Latovainioon ja otti tilan haltuunsa. Siinä sitten on Oskari omien sanojensa mukaan ”käpsehtinyt” sen kun on taitanut. Pajan Oskari rakensi tännekin ensi töikseen ja olen ollut tömän kylän seppä! -tämän sanoessaan haastattelijat havaitsevat Oskari-papan ilmeessä ja äänessä vissiä ylpeyttä.
Passin Matti nyökkäilee ja haluaa lisätä tähän vielä että onhan oskari paljon muutakin kuin seppä. Hän on kaikkitaitoinen mies, jolta ei ole koskaan mennyt sormi suuhun. On ollut hevosen välskäri, teurastaja, salvaaja, kirvesmies, puuseppä, joka teki mainioita astioitakin, kaivontekijä jne. Mutta ennenkaikkea hän oli erinomainen maanviljelijä joka sai savimaansa kasvamaan sillonkin kun muiden maat kuivuideessa kituivat.
-no haastattelijat haluavat tietää että vileäko te pappa 80-vuotiaana kaikkia noita luettelemianne hommia teette ja onko näkönne vielä minkäslainen?
-Kyllähän mää teen jos tarve vaati, -vastaa Oskari pappa, tosin tarkassa paikassa on turvauduttava silmälaseihin, mutta porsaan salvaaminen käy vielä ilman silmälasejakin. Ei haastattelijoilla ollut mitään syytä epäillä papan sanomisia.
Sellainen oli tuo Simolan pappa eli pappa joka asui aikoinaan ihan naapurinani ja vanhempani varmaan voisivat kertoa paljonkin äänestä lisätietoa josko eläisivät. Pappahan rakensi kaivonkin ihan keskelle pihaa vaikka sitä varten oli kasivehkeillä porauduttava yli kymmenen metriä peruskallioon. Taitaa jäädä ikuiseksi arvotukseksi tuliko sieltä oikeasti vettä kuivina aikoina ja jos tuli niin oliko se vain pintavettä?
Sen minä itse tiedän ja muistan kun tyttärensä Martta soitti aina kesäpäivinä ennen pyykinpesupäiväänsä meille että tappuroidaanko Koskelassa tänään? Simolassa oli aikoinaan pesukone kärähtänyt kun samaan aikaan Koskelassa puitiin viljaa. Martta ja Ensio yhdisti sen siihen tapaukseen kun heidän kattovalonsakin vilkkui kovasti jos meillä tappuroitiin. (he olivat sähkölinjan viimeinen talo)
Äitini epäili ettei se alijännite ehkä yksin ollut syyllinen vaan Martta saattoi ladata liikaakin pyykkiä pulsaattoripesukoneeseensa kun kysymyksessä oli vain yksi tapaus.-tiedä häntä.
Oskarin poika Ensio oli joskus Koskelassa tappurointiapulaisena ja äitini mukaan hän oli hiukan ilkikurinen. Saattoi kammeta kesken puintitapahtuman remmit pois akseliltaan jotta saatiin ylimääräinen taukopaikka tupakointia varten. -semmosta peliä Latovainiossa- Loppu
