Viljasen Esko haastattelee Pelliniemen Juhoa

 

Simolasta Kalsun kankaalle ja alkuasukkaita haastattelemaan.

Simolan Oskari Papalla oli kaivossaan varastoituna erinomaista sahtia ja hän sai houkuteltua Passin Matin ja Esko Viljasen saunaan kanssaan. Ja kun Oskarille selvisi että Esko Viljanen olikin Forssa-Yhtiön kihojen jälkikasvua ja että juttuja menee sitä kautta ihan Forssan Lehteenkin niin Oskari ehdotti että olkaa täällä ihan yötä ja menkää aamusella tuonne Terävän ja Rehtijärven rajalle, sieltä löydätte hyvää jutunjuurta.

Tuosta pääse veräjästä eteenpäin metsän läpi Kankaantien kautta vaikka Kalsuun tai Vieremään. Siinä on matkalla montakin mukavaa miestä ja taloa. Palomäki, Terävä tai vaikkapa Pelliniemen Juho.

Juho on tehnyt taksvärkkiä jo kahdeksantoistavuotiaasta Rehtijärven kartanoon. Hän on minua kolme vuotta vanhempi eli nyt 83 vuotta. (oli vuosi 1957). Juholla on paljon aikuisia poismuuttaneita lapsia, mutta Erkki poika on nykyisin torppaa pitämässä ja Erkilläkin on kaksivuotias Pentti, saman ikäinen kuin tuolla Koskelassa Mauri. Onhan siltä tarinaa Juholtakin saatavissa, menkää vasta huomenna.

Juu näin tehdään, -miehet sopivat ja repivät tuohia Silvolan metsässä olevista koivuista virikkeeksi jotta saivat saunan lämpiämään. Kyllä sauna pitää aina vieraille lämmittää. Martta alkoi kantamaan jo vettä lisää muuripataan.

Oskari alkoi samalla jo etukäteen selvittämään kuinka Juholla on Hilda Maunulan tytär emäntänä ja he menivät naimisiin 1904. Juho oli silloin salskea nuorimies vasta 30-vuotias .Juhon eli Pelliniemen papan isä oli Jaakoppi Jaakopinpoika.

-No pitkään,-likelle puoltayötä miehet saunoivat ja kertoilivat entisaikaisista asioista.

Martta oli tehnyt tyhjillään olevaan aittaan pedit ja hyvä oli siellä pehmeillä ja raikkailla että pellavaisilla lakanoilla miesten nukkua. Aamutoimien jälkeen miehet olivat jo matkalla kohti Terävän Jussin entisaikaisia asuinsijoja. Ennen Jänhijoen siltaa oli jyrkkä mäki ja hirsinen navetta ihan kiini maantiessä. Passin Matti oli usein ajellut sitä kautta kesät-talvet ja kertoili Eskolle että navetan lehmät näkyvät hyvin kaikille ohiajajille. Syrjäsen perhehän sitä torppaa nykyään kuulemma asustaa.

Tultiin Pelliniemen Erkin ja vanhaisäntä Juhon pihapiiriin, ilman mitään ennakkovaroituksia ja Juho yhytettiiin perunamaan perkaushommista. Oli laittanut entisaikaiset rohdinpellavaiset ulkovaatteet niinkuin taksvärkkihommissakin oli aikoinaan tottunut tekemään. Alkoi esittelyrituaalit kumminkin puolin ja Erkki pyysi koko porukan sisälle kahveelle.

Juho kertoili kahvipöydässä miten hän aina taksvärkkipäivänä aamulla jo hämärän aikaan lähti Rehtijärven kartanolle. Viisi kilometria sinne oli tallustelava, ellei ollut hevospäivä. Kolmen päivän jaksoja siell viikoittain touhuttiin ja kotoa piti ottaa siksi ajaksi muona mukaa. Yhdeksän vankkaa ruisleipää. Lampaan ruho paloiteltuna, voita rasiassa, perunoita, piimää leilissä. Renkituvan padassa lihaa ja kuivanutta leippää sitten käristeltiin. Tärkeintä oli että oli myös talkkunaa ja tarpeeksi piimää, -selittää Juho ja röhäyttää oikein kunnos naurun.

Paikalla renkituvassa oli koko taksvärkkiväen oltava ennen kuin pehtoori tuli paikalle. Pehtoori antoi sitten työmääräykset ja myöhästyä ei saanut. Oli ollut vuosien saatossa joukossa sellaisiakin työjohtajia jotta jos myöhästyi, niin hän rähähti ja piti lähteä heti kotiin ja tulla seuraavana päivänä uusestaan.

Työsuoritukset oli sitten vuodenajasta riippuen ojan kaivuuta tai halkojen hakkaamista. Juhon ääni oikein vakavoituu kun hän selittää että kun piti sen aikaisilla vehkeillä hakata kolmekin kyynärää syltä pinoon. Ei ollut siihen aikaan ollenkaan sahaa käytössä vaan pöllit katkottiin kirveellä. Ja ojaa piti kaivaa 80 syltä eikä se saanut olla mitään porsaan polkua, vaan metrin levyistä vesiväylää. Oikeinpa teki pehtoori ”mallin” jonka mukaan oli kaivuu suoritettava. Ojan päät tulikin aina kaivettua mallin mukaan, mutta jo keskemällä tuli vähän fuskattua. Työnjohtajan luonteenlaadusta ja sivistystasosta johtui, miten torppareita kohdeltiin. Usein ei ollut valittamiseen syytä, mutta toisinaan oli saran päässä sellainen nalkuttaja että sitä kiroamista oli kurja kuunnella. Tuli näet miehestä sellaista sanarieskaa, kun itse pääherra hyvä ssä hutikassa lasketteli voimasanoja ja kepillään saapavarteeen naputtaen kuin tahtia lyöden.

Niin, jutustelu Pelliniemen tuvassa jatkui ja kiihtyi kun Juho alkoi kertomaan entistäkin innokkaammin taksvärkkiajoistaan. Tupakisavukin täytti huushollin ja emäntä kohteliaasti vihjaisi että ennen kuin hän menee lypsylle, pitäisi tiskatakin ja eikös herrojen olisi paree jutustella saunan seinustan penkillä ja jopa saunaakin voisi lämmittää.

Seinustalla istuttaessa Juho poikkesi puuvajassa ja tuli takaisin porukoihin pieni virne suupielessään ja jotakin neliskanttista pullotti taskussaan. Hän katsoi Mattia taputti taskuaan ja sanoi: ” tämä on niitä Passinkulman viimekeväisiä tuotoksia”. Esko koetti olla noteeraamatta mitenkään, hän kaivoi muistilehtiönsä esiin, jotta josko ihan julkaistavaakin tarinaa tänään syntyisi.

Nuorempi isäntä oli jäänyt tupaan auttamaan emäntäänsä ja Juha alkoi suoltaa tarinaa: Oli kerran kirpeä pakkanen ja Pelliniemi oli kangella jyystämässä koppuraista maata. Kintaat olivat jäätyneet ja eivät oikein sopineet kangen ympäri. Pehtori katseli vieressä, tuhahteli ja nosteli housujaan kärsimättömänä, sylkeä roiskautti ja sanoi: Koska kanki ei pysy miehen kädessä, pitää mies panna halkotingille?

Se olisi tietänyt hikisempää urakkaa kuin tämä kangen heiluttaminen, joka sekään ei ollut niitä kaikkein helpompia hommia. Mutta kun kun kankimies sylkäisi kouriinsa, puristi hampaansa yhteen ja alkoi kankeaan korostetun rivakasti heiluttamaan, ei Pehtori laittanut uhkaustaan täytäntöön vaan lähti kävelemään toisen työmaan tahtia tarkastelemaan.

Kyntöhommatkin kartanossa usein urakoitiin. Jaettiin avo-ojitetut sarat kullekin ja niitä sai juuri niin monta, että terve rivakka mies sai ne hevospelillä iltaan mennessä käännetyksi. Erään kerran Pelliniemi panikin hihat oikein heilumaan, niin että hiki valui jokaisesta ihohuokosesta, hiki vaahdotti paidan ja takalistonkin. Hevoset höyrysivät, aurankärki kuumeni. Sillä kertaa nimittäin veti nuoren miehen mieli tulevan emännän pakeille, kun sattui olemaan lauantaipäivä

Siitä seurasi se että tinkisarat tulivat kynnetyksi paljon ennen määräaikaa. Mutta Yönin Oskari siinä viereisellä palstalla oli jäänyt paljon jälkeen ja tuhersi edellen sarkojensa kimpussa ja olisikin saanut tuhertaa kauan, ellei Juho olisi mennyt auttamaan. - Ehdin misä vielä Vendlani luo, ajatteli Juho ja ajoi hevosparin Oskarin sarkoihin ja alkoi sielläkin tulemaan illaksi ja ajoissa valmista. Mutta sitten sattui paikalle tuo tuikea työnjohtaja, joka luuli että miehet siinä nyt harjoittavat vekkulipeliä ja ajavat toiseen kertaan jonkun jo kääntämää sarkaa. Ei mies ymmärtänyt katsoa että siellä jo höyrysi Pellinemen omat sarat tehtynä. Selvisihän se ja Pelliniemi muisteli että ei häntä se kiroilu niin paljoa haitannut mutta se loukkasi että sanoi häntä laiskuriksi.

Suvisin oli Rehtijärven pellolla oli elotalkoissa iloista meinikiä, vähän kuin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Hikeä ja touhua mutta mutta myös naurun kikatusta, kun toistasataa henkeä yhteensä oli niittämässä, haravoimassa, sitomassa lyhteitä kuhilaille ja sitten taas korjaamassa. Silloin kartanon pelloilla ei ollut tinkityötä, mutta sellaiseksi se muodostui kun miehet halusivat näytttä nopeuttaan ja voimiaan, naisväki näppäryyttään ja silloinkin kun oli pitkiä sarkoja jossa talkooväki halusi näyttää ja kilpailla ihan kuin vahingossa. Oli naurua ja kiusoittelua, esimiehet eivät äkseeranneet ja työ joutui ilman isompaa paimennusta.

Elopäivä poikkesi torppareille tavallisesta myös tarjoilun osalta. Eloväen ei tarvinnut latkia vettä ojastä vaan kartano oli tuonut kaljaa mielin määlin eloväen janon sammutusta varten. Se kalja ei ollut mitään vaaleaa litkua vaan tummaa ja melko väkevääkin joka saattoi hieman kihahtaa nuppiinkin. Siitä sitten saattoi työn jälkeen seurata erilaista kujetta ja kepposta myöhemmin renkituvassa joka sijaitsi Rehtijärven rannassa. Saatettiin naulata jonkun tavaroita tuvan seinään kiinni. Pelliniemen sijaistaja eräänä taksvärkkijaksona oli Uutelan Jussi ja kaverit olivat keränneet tuvan hirsien raoista ison määrän torakoita ja laittaneet ne tulitikkulaatikkoon ja alaittaneet laatikon Jussin konttiin. Kun kontti sitten Pelliniemessä avattiin, torakat kipaisivat kuka mihinkin, uunin rakosiin ja seiniin. Vaikka niitä sitten jahdattiin miehissä, moni niistä säilytti henkensä. Siitä saakka jatkui torakkametsästys Pelliniemen tuvassa vuosikausia, kunnes ne sitten hyvällä myrkyllä onnistuttiin hävittämään.

Vuosittain-keväisin pidettiin ns. nurkkasyyni kartanon alaissa torpissa. Rakennuksen piti olla kunnossa. Jos alkoi joku paikka, lattia, katto tms alkoi näyttää rappeutumisen merkkejä, se oli ensi tilassa korjattava. Kartanosta sai tarveaineet ja työn sai suorittaa torppari itse. Pelliniemeenkin oli metsänhoitaja luovuttanut aita korjaamista varten ensiluokkaisia lankkuja. Ne olivat taapelissa kotipihalla, kun pääkartanon silloinen isännöitsijä yhdessä metsänhoitajan kanssa tuli pitämään nurkkasyyniä. Kun tuo pääherra näki nuo hyvät ponttilankut hän otti selvän niiden alkuperästä. Kun kuuli, että mrtsän hoitaja oli ne luovuttanut, lauhui hän heti moitteensa että tuollaista priimatavaraa annetaan torppareille. Antoi sitten ankaran määräyksen että niitä ei saa käyttää vaan että ne on vietävä takaisin. Viemättä ne kuitenkin , ja siellä ne vieläkin ovat Pelliniemen aitan lattialla siinä virassa, mihin ne on alkuperin tarkoitettukin.

Oskari Simolan elämää

 

Oskari Simolan elämänkaarta Forssan Lehdestä luettuna

No Passin Matti ja Forssan Lehden Viljami eli Esko Viljanen menivät sitten sinne Latovainioon Kolkantietä pitkin ja tapaamaan 80-vuotiasta juhlakalua eli Oskari Simolaa. Hieman ylitsevuotavainen mutta kaunis on heidän alkuvaikutelmansa. "Kauniisti viheriöivää siistiä pihapiiriä ympäröi toisaalta luonnonpuistomainen metsikkö, toisaalta erinomaisessa kasvussa olevat pellot" Rakennukset, joista osa on peräisin on jo 1800 luvulta, ovat kaikki moitteettomassa kunnossa, hyvin maalattuja hoidettuja. Pihan komistuksena on uhkea kaksihaarainen kotikuusi jonka vaivoin kaksi miestä umpeaa, ja kuitenkin talon isäntä on nähnyt sen tuskin miehenmittaisena näreenä. Liekö kasvatettukin haltiakuuseksi.

-No Oskari tuli jo alaveräjälle avaamaan veräjää ja hemputimme käsipäivät. Matin Oskari tunsikin, mutta Viljami eli Esko Viljanen oli oudompi. Pantiin tupakiksi ja istahdettiin pihapenkille.

Selvisi siinä jutellessamme että Oskari on syntynyt tässä torpassa ja isänsä muutti aikoinaan tänne Ypäjältä. Torppaa oli asuttu ennen Simolaakin ja häävi paikka ei tämä silloin ollut, -sanoo Oskari ja sylkäisee mällin suustaan herukkapensaan juurelle.

Peltoa oli vähän ja saviset. Niityt huononpuoleiset pahaisetkin läntit tuolla metsien keskellä. Pettua ei sentään tarvinnut syödä, mutta kaurat jauhettiin kuorineen leipäjauhoiksi. Tämä on ikiaikainen Jokioisten kartanon torppa, niin kuin kaikki muutkin tällä kulmalla.

Verona Kartanolle oli tehtävä taksvärkkiä kaksi jalkapäivää viikossa. Hevospäiviäkin vaadittiin kymmenkunta, mutta hiistä maksettiin jonkin verran.

Nummelan ja Kuuman ulkotiloilla täällä käytiin, joten taksvärkkimatka ai ollut pitkä. Siihen aikaan kun minä aloitin niin kartanossa käytettiin sonnia ja härkiä juhtina. Ei niillä kuorman kanssa jäänyt kiinni.

Muistan senkin kerran kun ajoimme rehua pihaton vintille hevosella ja emme saaneet kuormaa perille kun hevosen kaviot eivät pitäneet jäisellä sillalla, vaikka ne olivat hyvässä kengässä. Panimme härän eteen ja se veti kuormat ylös vaikka oli paljain jaloin. Mutta helteisenä heinäaikana sai olla varuillaan niiden kanssa. Kun sattui tulemaan kiiliäisiä, niitä ei pidätellyt mikään. Ne perhanat painuivat häntä suorana lähintä metsänreunaa kohti.

Näinpä tapauksenkin kun tuli joki vastaan ja sekään ei niitä pysäyttänyt, yli menivät vaikka joki oli niin syvä että vain vähän sarvia näkyi.

En minä koko ikääni ole tämän torpan maita tallustellut. Poikasena jo lähdin maailmalle leipääni tienaamaan, sillä täällä kotona oli suita syömässä enemmän kuin tarpeeksi. Onhan minullekin niitä lapsia siunaantunut. Ensimmäinen muija minulla oli Tähtisen likka ja toinen tuosta Kulmalasta Anna Matilda, -sama nimi kuin Koskelan Juhon muijankin etunimi on. Ja lapsia on mulla kaiken kaikkiaan kaksitoista Martta ja Ensio tuossa nuorimmaisina pyörii vieläkin.

Hevossouvia ja sepäntyötä .

No, kun kotoani Latovainion Simolasta lähdin niin renkinä ja päivämiehenä tein yhtä jos toista.

Sitten kun sain hevosen rupesin souvaamaan, niinkuin Tiensuun Armaskin myöhemmin.

Ajoja vaan ei ollut täällä kotikulmilla, vaan kauaksi oli lähdettävä. Ei kumminkaan niin kauaksi kun isäni oli mentävä, hän kun oli yhden talven Merimaassa eli Turun saaristossa asti. Ne olivat kovia aikoja. Mutta ajoin minäkin pitkän puhdin Högforssista valurautoja Korpiasemalle.

Kun Forssastakin ajot loppuivat. Eikä aina saanut souvia mistään. Silloin oli tuotava hevonen kotiin ja ruvettava jalkamiehenä päivätöihin.

Siihen aikaan ei parantunut kysyä mitä maksetaan, oli tiedusteltava vain, olisiko töitä. Kerrankin sain ruokapaikan Raitoon Mäenpäästä, jonne Köllin isäntä minut neuvoi. Markka päivältä oli silloin taksa, mutta minulle äijä antoi markan ja 25 penniä, kun osasin tehdä jokalajia töitä. Hyvä lehmä maksoi niihin aikoihin 150 mk ja hevonen 300 markan paikkeilla.

Forssassa minä kuitenkin pidempään olin. Ollessani renkinä Kuhalan Räynyllä menin naimisiin ja silloin ostin Järvenpään Kalevan tyhjäksi jääneen asunnon Jokilan Jussin kanssa puoliksi ja sain myös myös pajan käyttööni sillä puheella että kengitin talon hevoset. Mitään sepänoppia en ollut saanut, mutta työ opetti, eikä kestänyt kauaa kun jo hitsasin katkenneen rattaanakselin siinä kun toisetkin.

Souvia ajelin siinä sepänhommien ohessa. Pääasiassa ajelin halkoja Forssa-yhtiöille. Ja niihin aikoihin olin elämäni kunnossa. Viksbergin olut oli voimallista ja siitä ohi ajaessamme ostimme muutaman pullon päivässä evääksi. Taiten sitä nautittiin, sillä muutoin ei olisi tullut työnteosta mitään. Tavallisesti kolme pulloa päivässä sitä riitti. Silloin minä painoin 73 kiloa, vaikka en ollut kuin vajaan viiden ja puolen jalan pituinen ( n.1,6 metriä) Voimaa minulla oli silloin mielestäni kauheesti.

Mutta aina ei ollut ajoja sen paremmin kuin sepäntöitäkään ja silloin päätin ryhtyä kauppiaaksi.

Villavaatetta minä pääasiassa myin ja kun hankin hyvää tavaraa ja myin sitä halvalla, kauppa kävi.

Reppuryssät olivat mulle vihaisia kun myin halvemmalla kuin he, mutta en tuosta piitannut. Kun sain vaikkapa vai 25 penniä voittoa, tei kaupan. Kaupparyssiä oli kahden sorttisia, toisia jotka myivät kangasta ja joita sanottiin laukku- eli reppuryssiksi, ja joilla oli silkkiäkin laukkunsa kätköissä vaikka sen myyminen oli kiellettyä, ja oli mös ns harjuyssiä, jotka myivät moniosaisista laatikoista rihkamatavaraa. Reppuryssät olivat selvästi rikkaampia kuin harjuryssät. Mutta monta muutakin hommaa minä yritin niinä aikoina ja tein minä räätälintöitäkin hädän tullen ja aina perheeni leivässä pysyi.

Sain minä kerran palkinnonkin. Oli lauantaiehtoo ja juhannuksen aatonaatto. Askartelin Kalevan pajassa kun kuulin palopillin soivan. Hevoseni hyvä valakka oli siinä lähellä lieassa ja hyppäsin sen selkään ja lasketin täyttä lentoa palopaikkaa kohden, josta jo nousi sankka sauhu. Totesin että Uusikylä oli tulessa. Karautin joen yli Viksbergin sillalta ja ajoin paikalle missä tiesin vesitynnyrin aina olevan valminna tulipaloa varten. Panin sen valakan perään ja kiiruhdin palopaikalle. Liekit löivät jo silloin tien yli ja siihen pysähdyin mutta poliisit tiukkasivat minun ajamaan läpi, sillä vettä tarvittiin kipeimmin tien toisella puolella. Valakka meinasi tehdä tenän mutta pääsin läpi vaikka molemmat pelkäsimme. Satuin olemaan ensimmäinen vesitynnyrin tuoja ja sain 20 markkaa rahha, se oli suuri raha siihen aikaan.

Niin, surkea tapahtuma Uudenkylän palo oli. Oskarin mieleen jäi erityisesti yhtiön ajuri Kossila.

Hän oli jo vanha mies ja oli juuri ennen palon syttymistä joutunut ajamaan kyytiä Mustialaan ja sieltä palattuaan nähtyään kotinsa rauniona, hän painoi päänsä rattiden laidalle ja prasi sydäntä särkevällä äänellä. Ja paha sitä palon jälkiä ja itkeviä ihmisiä Oskarinkin katsella.

No kohtapian tämän palon jälkeen Oskari palasi kotiin Latovainioon ja otti tilan haltuunsa. Siinä sitten on Oskari omien sanojensa mukaan ”käpsehtinyt” sen kun on taitanut. Pajan Oskari rakensi tännekin ensi töikseen ja olen ollut tömän kylän seppä! -tämän sanoessaan haastattelijat havaitsevat Oskari-papan ilmeessä ja äänessä vissiä ylpeyttä.

Passin Matti nyökkäilee ja haluaa lisätä tähän vielä että onhan oskari paljon muutakin kuin seppä. Hän on kaikkitaitoinen mies, jolta ei ole koskaan mennyt sormi suuhun. On ollut hevosen välskäri, teurastaja, salvaaja, kirvesmies, puuseppä, joka teki mainioita astioitakin, kaivontekijä jne. Mutta ennenkaikkea hän oli erinomainen maanviljelijä joka sai savimaansa kasvamaan sillonkin kun muiden maat kuivuideessa kituivat.

-no haastattelijat haluavat tietää että vileäko te pappa 80-vuotiaana kaikkia noita luettelemianne hommia teette ja onko näkönne vielä minkäslainen?

-Kyllähän mää teen jos tarve vaati, -vastaa Oskari pappa, tosin tarkassa paikassa on turvauduttava silmälaseihin, mutta porsaan salvaaminen käy vielä ilman silmälasejakin. Ei haastattelijoilla ollut mitään syytä epäillä papan sanomisia.

Sellainen oli tuo Simolan pappa eli pappa joka asui aikoinaan ihan naapurinani ja vanhempani varmaan voisivat kertoa paljonkin äänestä lisätietoa josko eläisivät. Pappahan rakensi kaivonkin ihan keskelle pihaa vaikka sitä varten oli kasivehkeillä porauduttava yli kymmenen metriä peruskallioon. Taitaa jäädä ikuiseksi arvotukseksi tuliko sieltä oikeasti vettä kuivina aikoina ja jos tuli niin oliko se vain pintavettä?

Sen minä itse tiedän ja muistan kun tyttärensä Martta soitti aina kesäpäivinä ennen pyykinpesupäiväänsä meille että tappuroidaanko Koskelassa tänään? Simolassa oli aikoinaan pesukone kärähtänyt kun samaan aikaan Koskelassa puitiin viljaa. Martta ja Ensio yhdisti sen siihen tapaukseen kun heidän kattovalonsakin vilkkui kovasti jos meillä tappuroitiin. (he olivat sähkölinjan viimeinen talo)

Äitini epäili ettei se alijännite ehkä yksin ollut syyllinen vaan Martta saattoi ladata liikaakin pyykkiä pulsaattoripesukoneeseensa kun kysymyksessä oli vain yksi tapaus.-tiedä häntä.

Oskarin poika Ensio oli joskus Koskelassa tappurointiapulaisena ja äitini mukaan hän oli hiukan ilkikurinen. Saattoi kammeta kesken puintitapahtuman remmit pois akseliltaan jotta saatiin ylimääräinen taukopaikka tupakointia varten. -semmosta peliä Latovainiossa- Loppu