Viljasen Esko haastattelee Pelliniemen Juhoa

 

Simolasta Kalsun kankaalle ja alkuasukkaita haastattelemaan.

Simolan Oskari Papalla oli kaivossaan varastoituna erinomaista sahtia ja hän sai houkuteltua Passin Matin ja Esko Viljasen saunaan kanssaan. Ja kun Oskarille selvisi että Esko Viljanen olikin Forssa-Yhtiön kihojen jälkikasvua ja että juttuja menee sitä kautta ihan Forssan Lehteenkin niin Oskari ehdotti että olkaa täällä ihan yötä ja menkää aamusella tuonne Terävän ja Rehtijärven rajalle, sieltä löydätte hyvää jutunjuurta.

Tuosta pääsette veräjästä eteenpäin metsän läpi Kankaantien kautta vaikka Kalsuun tai Vieremään. Siinä on matkalla montakin mukavaa miestä ja taloa. Palomäki, Terävä tai vaikkapa Pelliniemen Juho.

Juho on tehnyt taksvärkkiä jo kahdeksantoistavuotiaasta Rehtijärven kartanoon. Hän on minua kolme vuotta vanhempi eli nyt 83 vuotta. (oli vuosi 1957). Juholla on paljon aikuisia poismuuttaneita lapsia, mutta Erkki poika on nykyisin torppaa pitämässä ja Erkilläkin on kaksivuotias Pentti, saman ikäinen kuin tuolla Koskelassa Mauri. Onhan siltä tarinaa Juholtakin saatavissa, menkää vasta huomenna.

Juu näin tehdään, -miehet sopivat ja repivät tuohia Silvolan metsässä olevista koivuista virikkeeksi jotta saivat saunan lämpiämään. Kyllä sauna pitää aina vieraille lämmittää. Martta alkoi kantamaan jo vettä lisää muuripataan.

Oskari alkoi samalla jo etukäteen selvittämään kuinka Juholla on Hilda Maunulan tytär emäntänä ja he menivät naimisiin 1904. Juho oli silloin salskea nuorimies vasta 30-vuotias .Juhon eli Pelliniemen papan isä oli Jaakoppi Jaakopinpoika.

-No pitkään,-likelle puolta yötä miehet saunoivat ja kertoilivat entisaikaisista asioista.

Martta oli tehnyt tyhjillään olevaan aittaan pedit ja hyvä oli siellä pehmeillä ja raikkailla että pellavaisilla lakanoilla miesten nukkua. Aamutoimien jälkeen miehet olivat jo matkalla kohti Terävän Jussin entisaikaisia asuinsijoja. Ennen Jänhijoen siltaa oli jyrkkä mäki ja hirsinen navetta ihan kiinni maantiessä. Passin Matti oli usein ajellut sitä kautta kesät-talvet ja kertoili Eskolle että navetan lehmät näkyvät hyvin kaikille ohiajajille. Syrjäsen perhehän sitä torppaa nykyään kuulemma asustaa.

Tultiin Pelliniemen Erkin ja vanhaisäntä Juhon pihapiiriin, ilman mitään ennakkovaroituksia ja Juho yhytettiiin perunamaan perkaushommista. Oli laittanut entisaikaiset rohdinpellavaiset ulkovaatteet niin kuin taksvärkkihommissakin oli aikoinaan tottunut tekemään. Alkoi esittelyrituaalit kumminkin puolin ja Erkki pyysi koko porukan sisälle kahveelle.

Juho kertoili kahvipöydässä miten hän aina taksvärkkipäivänä aamulla jo hämärän aikaan lähti Rehtijärven kartanolle. Viisi kilometriä sinne oli tallusteltava, ellei ollut hevospäivä. Kolmen päivän jaksoja siellä viikoittain touhuttiin ja kotoa piti ottaa siksi ajaksi muona mukaa. Yhdeksän vankkaa ruisleipää. Lampaan ruho paloiteltuna, voita rasiassa, perunoita, piimää leilissä. Renkituvan padassa lihaa ja kuivanutta leipää sitten käristeltiin. Tärkeintä oli että oli myös talkkunaa ja tarpeeksi piimää, -selittää Juho ja röhäyttää oikein kunnon naurun.

Paikalla renkituvassa oli koko taksvärkkiväen oltava ennen kuin pehtoori tuli paikalle. Pehtoori antoi sitten työmääräykset ja myöhästyä ei saanut. Oli ollut vuosien saatossa joukossa sellaisiakin työjohtajia jotta jos myöhästyi, niin hän rähähti ja piti lähteä heti kotiin ja tulla seuraavana päivänä uudestaan.

Työsuoritukset oli sitten vuodenajasta riippuen ojan kaivuuta tai halkojen hakkaamista. Juhon ääni oikein vakavoituu kun hän selittää että kun piti sen aikaisilla vehkeillä hakata kolmekin kyynärää syltä pinoon. Ei ollut siihen aikaan ollenkaan sahaa käytössä vaan pöllit katkottiin kirveellä. Ja ojaa piti kaivaa 80 syltä eikä se saanut olla mitään porsaan polkua, vaan metrin levyistä vesiväylää. Oikeinpa teki pehtoori ”mallin” jonka mukaan oli kaivuu suoritettava. Ojan päät tulikin aina kaivettua mallin mukaan, mutta jo keskemmällä tuli vähän fuskattua. Työnjohtajan luonteenlaadusta ja sivistystasosta johtui, miten torppareita kohdeltiin. Usein ei ollut valittamiseen syytä, mutta toisinaan oli saran päässä sellainen nalkuttaja että sitä kiroamista oli kurja kuunnella. Tuli näet miehestä sellaista sanarieskaa, kun itse pääherra hyvä ssä hutikassa lasketteli voimasanoja ja kepillään saapasvarteeen naputtaen kuin tahtia lyöden.

Niin, jutustelu Pelliniemen tuvassa jatkui ja kiihtyi kun Juho alkoi kertomaan entistäkin innokkaammin taksvärkkiajoistaan. Tupakinsavukin täytti huushollin ja emäntä kohteliaasti vihjaisi että ennen kuin hän menee lypsylle, pitäisi tiskatakin ja eikös herrojen olisi parree jutustella saunan seinustan penkillä ja jopa saunaakin voisi lämmittää.

Seinustalla istuttaessa Juho poikkesi puuvajassa ja tuli takaisin porukoihin pieni virne suupielessään ja jotakin neliskanttista pullotti taskussaan. Hän katsoi Mattia taputti taskuaan ja sanoi: ” tämä on niitä Passinkulman viimekeväisiä tuotoksia”. Esko koetti olla noteeraamatta mitenkään, hän kaivoi muistilehtiönsä esiin, jotta josko ihan julkaistavaakin tarinaa tänään syntyisi.

Nuorempi isäntä oli jäänyt tupaan auttamaan emäntäänsä ja Juha alkoi suoltaa tarinaa: Oli kerran kirpeä pakkanen ja Pelliniemi oli kangella jyystämässä koppuraista maata. Kintaat olivat jäätyneet ja eivät oikein sopineet kangen ympäri. Pehtori katseli vieressä, tuhahteli ja nosteli housujaan kärsimättömänä, sylkeä roiskautti ja sanoi: Koska kanki ei pysy miehen kädessä, pitää mies panna halkotingille?

Se olisi tietänyt hikisempää urakkaa kuin tämä kangen heiluttaminen, joka sekään ei ollut niitä kaikkein helpompia hommia. Mutta kun kun kankimies sylkäisi kouriinsa, puristi hampaansa yhteen ja alkoi kankeaan korostetun rivakasti heiluttamaan, ei Pehtori laittanut uhkaustaan täytäntöön vaan lähti kävelemään toisen työmaan tahtia tarkastelemaan.

Kyntöhommatkin kartanossa usein urakoitiin. Jaettiin avo-ojitetut sarat kullekin ja niitä sai juuri niin monta, että terve rivakka mies sai ne hevospelillä iltaan mennessä käännetyksi. Erään kerran Pelliniemi panikin hihat oikein heilumaan, niin että hiki valui jokaisesta ihohuokosesta, hiki vaahdotti paidan ja takalistonkin. Hevoset höyrysivät, aurankärki kuumeni. Sillä kertaa nimittäin veti nuoren miehen mieli tulevan emännän pakeille, kun sattui olemaan lauantaipäivä

Siitä seurasi se että tinkisarat tulivat kynnetyksi paljon ennen määräaikaa. Mutta Yönin Oskari siinä viereisellä palstalla oli jäänyt paljon jälkeen ja tuhersi edeellen sarkojensa kimpussa ja olisikin saanut tuhertaa kauan, ellei Juho olisi mennyt auttamaan. - Ehdin missä vielä Vendlani luo, ajatteli Juho ja ajoi hevosparin Oskarin sarkoihin ja alkoi sielläkin tulemaan illaksi ja ajoissa valmista. Mutta sitten sattui paikalle tuo tuikea työnjohtaja, joka luuli että miehet siinä nyt harjoittavat vekkulipeliä ja ajavat toiseen kertaan jonkun jo kääntämää sarkaa. Ei mies ymmärtänyt katsoa että siellä jo höyrysi Pellinemen omat sarat tehtynä. Selvisihän se ja Pelliniemi muisteli että ei häntä se kiroilu niin paljoa haitannut mutta se loukkasi että sanoi häntä laiskuriksi.

Suvisin oli Rehtijärven pellolla oli elotalkoissa iloista meinikiä, vähän kuin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Hikeä ja touhua mutta mutta myös naurun kikatusta, kun toistasataa henkeä yhteensä oli niittämässä, haravoimassa, sitomassa lyhteitä kuhilaille ja sitten taas korjaamassa. Silloin kartanon pelloilla ei ollut tinkityötä, mutta sellaiseksi se muodostui kun miehet halusivat näytttä nopeuttaan ja voimiaan, naisväki näppäryyttään ja silloinkin kun oli pitkiä sarkoja jossa talkooväki halusi näyttää ja kilpailla ihan kuin vahingossa. Oli naurua ja kiusoittelua, esimiehet eivät äkseeranneet ja työ joutui ilman isompaa paimennusta.

Elopäivä poikkesi torppareille tavallisesta myös tarjoilun osalta. Eloväen ei tarvinnut latkia vettä ojasta vaan kartano oli tuonut kaljaa mielin määrin eloväen janon sammutusta varten. Se kalja ei ollut mitään vaaleaa litkua vaan tummaa ja melko väkevääkin joka saattoi hieman kihahtaa nuppiinkin. Siitä sitten saattoi työn jälkeen seurata erilaista kujetta ja kepposta myöhemmin renkituvassa joka sijaitsi Rehtijärven rannassa. Saatettiin naulata jonkun tavaroita tuvan seinään kiinni. Pelliniemen sijaistaja eräänä taksvärkkijaksona oli Uutelan Jussi ja kaverit olivat keränneet tuvan hirsien raoista ison määrän torakoita ja laittaneet ne tulitikkulaatikkoon ja laittaneet laatikon Jussin konttiin. Kun kontti sitten Pelliniemessä avattiin, torakat kipaisivat kuka mihinkin, uunin rakosiin ja seiniin. Vaikka niitä sitten jahdattiin miehissä, moni niistä säilytti henkensä. Siitä saakka jatkui torakkametsästys Pelliniemen tuvassa vuosikausia, kunnes ne sitten hyvällä myrkyllä onnistuttiin hävittämään.

Vuosittain-keväisin pidettiin ns. nurkkasyyni kartanon alaisissa torpissa. Rakennuksen piti olla kunnossa. Jos alkoi joku paikka, lattia, katto tms alkoi näyttää rappeutumisen merkkejä, se oli ensi tilassa korjattava. Kartanosta sai tarveaineet ja työn sai suorittaa torppari itse. Pelliniemeenkin oli metsänhoitaja luovuttanut aita korjaamista varten ensiluokkaisia lankkuja. Ne olivat taapelissa kotipihalla, kun pääkartanon silloinen isännöitsijä yhdessä metsänhoitajan kanssa tuli pitämään nurkkasyyniä. Kun tuo pääherra näki nuo hyvät ponttilankut hän otti selvän niiden alkuperästä. Kun kuuli, että metsän hoitaja oli ne luovuttanut, lausui hän heti moitteensa että tuollaista priimatavaraa annetaan torppareille. Antoi sitten ankaran määräyksen että niitä ei saa käyttää vaan että ne on vietävä takaisin. Viemättä ne kuitenkin , ja siellä ne vieläkin ovat Pelliniemen aitan lattialla siinä virassa, mihin ne on alkuperin tarkoitettukin.