LATOVAINIO eläväksi jälleen!

 Paluu 1909 vuoteen:

Tämä on ihana kysymys, koska siinä on sekä historian havinaa että toiveikas katse tulevaisuuteen. Latovainion kyläkeskuksen “1909‑mallinen” kukoistus ei tietenkään tarkoita paluuta menneeseen, vaan sen ajan hengen – yhteisöllisyyden, yritteliäisyyden ja paikallisen omaleimaisuuden – tuomista nykypäivään.

Rakennetaan siis pieni visio siitä, miten Latovainio voisi elävöityä uudelleen.

---

🌾 1. Paikallisen identiteetin vahvistaminen

1900‑luvun alun kyläkeskuksissa oli selkeä oma luonne. Sitä voisi vahvistaa esimerkiksi:

• Kylän tarinoiden keruu ja esillepano: vanhat valokuvat, kartat, suullinen perinne, pienet näyttelyt.
• Kyläbrändi: oma visuaalinen ilme, tapahtumien nimet, kyltit ja opasteet, jotka tekevät Latovainiosta tunnistettavan.

---

🛖 2. Pienyrittäjyyden ja käsityöläisyyden paluu

Vuonna 1909 kylissä kukoistivat sepät, suutareita, kauppiaita ja kestikievareita. Moderni versio voisi olla:

• Pop‑up‑myymälät ja työpajat: keramiikkaa, puutöitä, tekstiilejä, hunajaa, pientuottajien tuotteita.
• Yhteinen kyläverstas: paikka, jossa voi korjata, rakentaa ja oppia.
• Pienpaahtimo, leipomo tai kahvila: kylän sydän syntyy usein kahvikupin äärellä.

---

🎉 3. Tapahtumat, jotka tuovat ihmiset yhteen

1909 ei ollut Netflixiä – viihde syntyi ihmisistä. Sama toimii yhä.

• Kylämarkkinat ja sadonkorjuujuhlat
• Kesäteatteri tai kylärevyy
• Vanhan ajan päivät: hevosajelut, käsityönäytökset, musiikki
• Talvitapahtumat: jäälyhtypolut, potkukelkkakisat, latukahvila

---

🚶 4. Kyläkeskuksen fyysinen elävöittäminen

Pienetkin muutokset voivat tehdä paikasta kutsuvan.

• Kävely- ja pyöräilyreitit, jotka tuovat ihmiset kylän läpi
• Viihtyisät oleskelupaikat: penkkejä, istutuksia, valaistusta
• Kylätalo: avoin tila harrastuksille, kokouksille ja yhteisille projekteille
• Vanhojen rakennusten kunnostus: historia näkyviin, ei piiloon

---

🌱 5. Yhteisölliset projektit

Kylä elää, kun ihmiset tekevät yhdessä.

• Kyläpuutarha tai yhteisöviljelmä
• Talkoopäivät: polkujen raivaus, rakennusten kunnostus
• Nuorten ja ikäihmisten yhteiset hankkeet: sukupolvien välinen kohtaaminen on valtava voimavara

---

🚀 6. Digitaalinen näkyvyys – moderni kylä kohtaa maailman

Vaikka henki olisi 1909, näkyvyys voi olla 2026.

• Kylän oma verkkosivu tai somekanava
• Virtuaaliset kierrokset, tapahtumakalenteri, tarinat
• Mahdollisuus etätyöpisteisiin: houkuttelee uusia asukkaita ja yrittäjiä

---

✨ Lopputulos

Kun nämä elementit yhdistetään, Latovainion kyläkeskus voisi nousta uuteen kukoistukseen tavalla, joka kunnioittaa historiaa mutta elää vahvasti tässä ajassa. Kylästä tulisi paikka, jossa:

• ihmiset viihtyvät
• yrittäjyys kukoistaa
• historia näkyy ja tuntuu
• yhteisö on elävä ja ylpeä itsestään

Jos haluat, voin hahmotella vielä konkreettisen toimintasuunnitelman, tapahtumakalenterin tai vaikka kyläkeskuksen visuaalisen konseptin.

Tapani Kiminkinen -maalaishenkinen lääkäri

 

Tapani Kiminkinen ponnisti lääkäriksi köyhästä pienviljelijän perheestä – Rakkaus löytyi jo lukiosta: ”Parisuhde Ullaan on kuin lottovoitto”

Tapani Kiminkisen kotikylällä ylioppilas oli harvinaisuus. Siksi hän ei kehdannut pitää melua aikeistaan lähteä Helsinkiin opiskelemaan lääkäriksi.

10.03.2026 19.17

 

Teksti: 

Jukka Vuorio

 

Kuvat: 

Hanne Manelius

Maalaislääkäri Tapani Kiminkinen on nähnyt suomalaisen elämänkaaren poikkeuksellisen läheltä. Se on saanut hänet pohtimaan, mitä on hyvä elämä.

Tapani muistuttaa, että jo pieni lapsi haluaa tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Se vaikuttaa valtavasti siihen, minkälainen aikuinen hänestä tulee. Jos lapsuudessa perheessä on kovaa köyhyyttä tai tunnekylmyyttä, elämästä tulee vaikeampaa.

Tapanin oma perhe koki tragedian, kun hän oli vasta pieni poika. Näin hän kertoo elämästään:

Pienviljelijäperhe

”Lapsuus Pylkönmäellä oli onnellista aikaa. Elimme pienessä maalaistalossa, vanhempani olivat pienviljelijöitä. Perheellämme ei juuri ollut rahaa, mutta toisaalta en muista, että kenenkään kaverinikaan perheellä ­olisi sitä ollut. Varmasti koko Suomessa oli sama tilanne 1950-luvulla.

Isä sairastui polioon, kun olin vuoden vanha eli vuonna 1955. Hänen toinen jalkansa halvaantui. Lopulta hän palasi töihin, mutta jalka oli oudon näköinen kylmä ja ohkainen kalikka. Jotenkin hän silti suoriutui töistä hevosen kanssa. Kylältä tuttu traktorimies auttoi kyntöhommissa, heinän kaadossa ja muissa töissä.

Lapsuudessani Suomi oli täynnä pientiloja, joilla elettiin kädestä suuhun. Siihen aikaan maaseudulla työskentely oli ihan toista kuin nykyään. Töitä tehtiin hevosen kanssa, ja kun lunta oli metri, ensin piti polkea tiet pakkasessa ja sitten kasata tukkeja rekeen. Eräänä päivänä yksi miehistä jäi tukkireen alle ja kuoli.

Sen jälkeen pelkäsin koko ajan, että isälle käy samalla tavalla, hänhän oli pitkiä aikoja yksin metsätöissä. Kerran sitten kävikin niin, että hän jäi jumiin reen alle ja joutui huutamaan tunnin apua, ennen kuin naapuri tuli vapauttamaan hänet.”

Lue lisää

Haave, josta ei kehdannut puhua

”Olin perheen ainoa lapsi, melko ujo ja hiljainen. Kylällä ja 700 metrin päässä sijainneessa kansakoulussa oli toki kavereita. Leikin paljon ulkona, ja minulla oli oma lammas nimeltä Tiriteija. Niitin pienelle karjallemme penkoista heiniä. Osaan vieläkin teroittaa viikatteen.

Pylkönmäellä kävin kansa- ja keskikoulun ja menin Saarijärvelle lukioon. Olin aina ahkera ja hyvä oppilas. Lukiossa tutustuin vaimooni Ullaan. Olemme pitäneet yhtä siitä, eli vuodesta 1972 lähtien.

Pidän minun ja Ullan parisuhdetta aivan lottovoittona. Minulla oli teini-ikäisenä vahva epäilys siitä, voisinko edes kelvata pariksi jollekin tytölle. Olin ihastunut Ullaan vuoden ennen kuin uskalsin kertoa sen hänelle.

Ulla tiesi, että olen hakenut Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan lääkäriksi, mutta en uskaltanut kertoa siitä muille. Omalla kylällä ylioppilaskin oli vielä harvinaisuus, saati että unelmoi jostain yliopistosta.

Haave lääkärin ammatista oli yhdistelmä hyvää koulumenestystä ja halua auttaa ihmisiä. Lisäksi työ ei vaikuttanut fyysisesti erityisen raskaalta.

Pääsykokeissa tunsin itseni aivan nollaksi. Sinne tuli professorien lapsia attaseasalkut kädessä. Itselläni oli Valintatalon muovikassissa evääksi makkaraa.

Silti pääsin sisään ensiyrittämällä. Kävin ensin armeijan pois alta, ja sitten menin opiskelemaan. Lääkärin työ vaikutti hirveän helpolta ja mukavalta verrattuna siihen, että olin tottunut kotona levittämään paskaa pellolle ja tekemään heinätöitä.”

50-prosenttista työaikaa hyvinvointialueen lääkärinä tekevä Kiminkinen kiertää Suomea ahkerasti erilaisten tilaisuuksien puhujana ja keskustelijana. Läheisiä aiheita ovat muun muassa suomalaisen miehen terveys sekä ikäihmisten asiat. Kuva Hanne Manelius

Ad

Report this ad as:

• Animated
• Offensive
• Misleading

Peitto saattaa heilahtaa

”Olen iloinen, että voin edelleen jatkaa töitä. Olen 71-vuotias ja hyvinvointialueen palveluksessa 50 prosentin työajalla hoivakodeissa Kannonkoskella, Kyyjärvellä, Kivijärvellä ja Saarijärvellä.

Työn lisäksi on tietysti muitakin asioita. Nautin hirveän paljon siitä, kun käymme yhdessä lasten ja lastenlasten kanssa reissulla ja olemme hotellissa. Meillä on kolme tytärtä ja neljä lastenlasta ja kaikkien perheisiin loistavat välit. Se on tärkeää.

Isoisänä olen varmaan huolehtivainen. Kun olen onnistunut ansaitsemaan työurallani, ajattelen, että voisi olla hyvä jättää jotain lapsille ja lapsenlapsille. Jos voin tuottaa perheelleni edes jotain taloudellista turvaa, se on yksi hyvä syy tehdä töitä. Ja muutenkin haluan olla heille olemassa siellä taustalla. Kun jotain tarvitaan, yritän auttaa.

Vaimon kanssa marjastamme ja harrastamme villasukkakävelyä yhdessä. Työpäivän jälkeen on mahtavaa syödä yhdessä jotain hyvää, ottaa joskus tilkka brandya ja katsoa mukavaa tv-ohjelmaa. Ja joskus saattaa vielä peittokin heilahtaa, lääkäriltä löytyy kyllä konstit ­siihen.

Olen oppinut elämästä sen, että elämä voi loppua milloin tahansa ja keneltä tahansa. Siksi asioita ei kannata siirtää.”