Kuninkaantie

Päällysteosuus taas välillä ja kevyenliikenteen väylä virtaa vieressä. Pyöräilijöitä ja kassimiehiä menee pitkin samaa reittiä jota Kuningaskin aikoinaan. Tukholmasta Pietariin matkattiin Karjaan kautta.

Vaikka paikalliset eivät kaikki tarvitsekaan kevyenliikenteen väylää, kesämatkaajat ajavat fillarilla etapin Turusta Porvooseen. Nätti reitti.

Hevosvoimia

Ollaan jo liki Minnan kotitaloa. Hevoset lisääntyvät täällä maalaismaisemassa vuosi vuodelta. Jokin ihme hoivaamisvietti kanavoituu hevosten kautta ihmisestä eläimeen.
Kalkkuna ei herätä lainkaan vastaavia tunteita.

"Voi kun se on lutunen", -huudahduksia kuulee harvemmin kalkkunatarhan aidan vieressä.

Hevonen on kieltämättä viisaan oloinen ja kiiltävine turkkeineen uljas eläin. Silmistä kumpuaa jokin ihme vaiston ja ällin symbioosi, jota ei lehmän katseesta löydä etsimälläkään.

Ei montaakaan minuuttia kun vastasyntynyt varsa kömpii jo jaloilleen ja on valmis seuraamaan tarvittaessa emäänsä lauman vanavedessä. Suomessa ei ole enää villihevosia. Sääli sillä siitäkin asiasta saataisiin lihavat riidat maanomistajien ja luonnonsuojelijoiden välille.

Kulkuvälineitä

Sari ajaa Rolfin mersua pitkin soratien kiemuroita. Tienpitäjät olivat jo aiemmin tienposkessa irroittamassa kunnan vaakunoita. Karjaa häviää ja syntyy jälleen Raaseporin kaupunki. Onhan se hieno nimi. On Raaseporin linna ja kaikki. Kihlakunnanoikeus on kokoontunut jo pitkään sillä nimellä.

Pohjan kunta on nimenmuutoksesta eniten innoissaan. Pääsevät viimeinkin pois pohjalta.

Mersu menee jouhevasti niellen soratietä vauhdilla alleen. Erään talon päädyssä on vanhempi menopeli. Tuollaisellahan se Sarin isoisä kävi markkinoilla myymässä lihaa. Ei tarvinnut olla eläinlääkärin leimaamaa, riitti kun oli itse tapettu ja piilukirveellä pilkottu. Kärpäsiä pörräsi siinä kesäaikaan viljalti lihan kimpussa.

Lapsuuden hyyskä

Lapsuudessa on paljon nostalgisia partikkeleja. Ne pompahtelevat pintaan aina aika ajoin kuin kivet Pohjois-karjalan pellosta. Sari ajaa autoa nyt jo kohti Minnaa. Vanha Karjaalainen maalaismaisema tulvii sisälle auton ikkunoista.

Lantalat tehtiin entisaikaan aina tiellepäin. Usein lantalan yhteydessä oli ihmisille hyyskä. Näin saatiin yhteinen jätehuolto ja hajutkin sekoittuivat huomaamatta toisiinsa.

Sari muistelee omaa synnyinkotinsa hyyskää. Se oli tehty vanhan kanalan päätyyn. Pimeä käytävä ja seuralehtien kansia ruostuneilla nastoilla kiinni seinissä. Kanala oli jo silloin ollut pitkään käyttämättömänä ja nyt päätyyn on tehty traktorille pariovetkin. -Vetää viimeisiään, purkukunnossa. Mutta lapsuuden hyyskä kuitenkin. Sitä statusta ei siltä voi pois ottaa, ennenkuin se puretaan. Hirsistä saa polttopuuta, mutta muuten läpilaho rotisko. Kauhea viritys.

Ei tuo taitaisi pärjätä sisutuslehden kylpyhuonekilpailussa ei. Kilpakumppaneilla olisi marmoria ja kullattua hanaa, tuolla vain paikallisen aviisin sivuja rypisteltävänä. Kuka enää taitaa senkin oikeaoppisen pehmennystekniikan?

Lepää rauhassa hyyskäni, puhahtaa Sari hiljaa itsekseen, saadessaan mielikuviinsa aidon etiäisen.

Kansan ääni

Valokuvatorstai/ääni.



Mies ja ääni -periaate elää vielä.-

Pahkamies

Kaupan pihaa vastapäätä on talo jonka pihapiiriä koristaa hieno koivupahka.
Siitä Sari muistaa kotikylän miehen Oskari Filppulan. Hänellä oli vastaava kuiva pahka korvassa. Vaalea ihme kasvain joka oli kuiva ja oudon oloinen.

Oskari oli kirvesmies, joka pelotti oudot konekiväärimäisellä naurullaan. Yhtä-äkkiä se räjähti kuin konekivääri ja pelotti lapset ja hätkähdytti ventovieraat.

Oskari tuli perin ryppyiseksi vanhemmiten. Poltti tupakkia ja kuiva iho muutoinkin.
Normaali-ihmisillä tulee pitkittäisiä uurteita, mutta Oskarin naama tuli täyteen salmiakkikuviota. Outo mies.

Oskarin kuoltua, korvan pahkasta otettiin koepala. Mitä se lie ollut, kukaan tuskin saa koskaan tietää.

Karjaalla

Sari koukkaa keskustan kautta. Pitänee ostaa vähän ruokatavaraa mukaan, jottei Minnan tarvitse hänelle ja Heidille ihan täysylläpitoa järjestää.

Keskustassa on Varuboden, S-ryhmän kauppa. Tämän alakerrassa on se kuuluisa PUB-jossa oli viisi vuotta sitten piiritystilanne ja ammuskelua. Terassi on nytkin pullollaan porukkaa. Kaikilla tupakki käryää suussa ja edessään on lasi tai tuoppi. Pöydällä kukkapurkki ylösalaisin tuhkakuppina.

Kukahan neropatti keksi ensimmäisenä tuollaisen tuhkiksen? On De-facto standard nykyään. Mitenhän käy syksyllä kun terassi suljetaan ja tupakoitsijat eivät saa silloinkaan polttaa sisätiloissa. Niin no jos on rakennettu savustuskoppi, niin sinne ei kuitenkaan saa ottaa juomia mukaan.

Olisi markkinarako kehittää poletilla toimiva lasiparkki. Lasi jäisi sinne suojaan tyrmäystipoilta, sivullisilta janoisilta ja roskantiputtajilta.
Se olisi kuin markettien eteisessä oleva kassinsäilytyslokerikko, mutta pienempi ja voisi olla yksinkertaisesti vain lukittava teline johon lasi pujotettaisiin ja kansi olisi yläpuolella suojana.

Poletti olisi niin simppeli, että sellaisen voisi ravintolan omistaja tehdä eurolla uuden, mutta perisi hukkaajalta panttia viisi euroa. Poletti pitäisi olla kuitenkin koodattu, jottei kukaan ottaisi vahingossa toisten lasia.

Mahtavat markkinat tiedossa juomaparkkistelineelle, olisi tottavieköön kysyntää!