Valtionhotelli

Kokkolan valtionhotelli on hieno ja historiallinen paikka. Ruotsin hallitessa Suomea, kuninkaat hoveineen aina yöpyivät muanmuassa juuri täällä. He tulivat yleensä Ahvenanmaan kautta Turkuun ja jatkoivat rannikkoa pitkin Tornioon. Matka kesti hevospelillä monta vuorokautta ja hevosia vaihdettiin levänneisiin vetojuhtiin, kaupunkien kestikievareissa.

Täällä valtionhotellissa on kuninkaallinen sviitti ja kaunis puutarha. Sviittiin Sarilla ei ole varaa mutta hän on varannut ihan kivan huoneen länsisiivestä. Huoneeseen pääsee jo kolmelta, joten Sari käyttää loppuiltapäivän shoppailuun Kokkolan Stokkalla.

Kasvorasvaa ja uudet kengät tietenkin. Myös paitapuseroita pitää hypistellä ja kahvilassa syödä kinkkutäytteinen patonki. Shoppailu ei ole Sarin mielipuuhaa, rahankäyttö ahdistaa. Nyt kun lapset eivät ole mukana on kuitenkin mahdollisuus kuluttaa aikaa ja kiertää vaaterekkienkin sokkeloissa.

Sarilla ei ole mitään tietoa kuinka moni oikeasti tulee luokkakokoukseen, hän ei edes muista ketä kaikkia hänen luokallaan aikoinaan oli. No tuleehan nyt nähdyksi tälläinenkin tapahtuma, tuskin hän myöhemmin enää osallistuukaan.

Palatessaan puiston halki hotelliin, on helppo huomata miten ilmaston lämpeneminen näkyy täälläkin. Vaikka lunta on viljalti niin joissakin puissa on jo tuoreita silmuja. Hotellia kiertävä ruusupensaisto ei kaikilta osin ole pudottanut lainkaan lehtipeitettään, vaan kaunis vihreänvalkoinen pensasnauha kiertää kuin koristeserpenttiini jyhkeistä luonnonkivistä rakennettua rakennusta.

Kaksi tuntia vielä ja sitten porukalle varattuihin saunatiloihin voisi jo mennä. Tavarat huoneeseen, meikki pintaan ja vielä hetkeksi baariin odottamaan muita tulijoita.

Luokkakokous tänään

Aamulla Sari hiihtää aamupalan jälkeen takaisin mökille. Kämppä on taas kylmä, joten se pitää ensitöiksi lämmittää, onhan luokkakokous Kokkolassa vasta iltakuudelta.Yöksi ei Sarin tarvitse tänne takaisin ajaa koska hän on varannut huoneen valtionhotellista.

Nyt on valoisampaa ja Sari saattaa kavuta ylös vintille pesällisen palaessa. Ruskeita pukupusseja rivissä. Äidin ja isän ulstereita ja pukuja, eihän niitä ole vielä raaskittu hävittää. Vanha rukki, häkli ja loukutin. Ne olisi hienoja koriste-esineitä jos olisi vain tilaa ja muutenkin maalaishenkinen kalustus kotona.

Takanurkassa on Sarin vanha piironki, jonka laatikkoon Sari siirsi kaikki nuoruusaikaiset tavaransa, joita ei tohtinut mukaansa ottaa, kun kotoa lähti.
Nurkkaan on hankala mennä,sillä kattotuolien päälle ei joka paikassa ole laitettu lautoja, on vain pelkkiä puruja.

Sari vetää ensimmäisen laatikon auki. Paljon kuolleita kärpäsiä ja pölyäkin viljalti, yskityttää. Laatikossa on kuitenkin juuri ne kirjeet ja päiväkirjat, jotka on aika tänään polttaa. Nippu kainalossa hän laskeutuu kapeita rappusia alas.
Isänsä hieman suunnitteli vinttikammarin rakentamista ylös, mutta se selkävamma tuli väliin sotkemaan. Rahankin kanssa oli aina sen jälkeen nuusaa.

Pesään on jäänyt hitaasti palava ydinpuu "vanhapoika", kuten Kälviällä semmoista aina sanottiin. Usein äiti vei sellaisen nopeasti hiilihangon kanssa lumihankeen, jotta ei tarvinnut odottaa hiilloksen oleentumista niin kauaa. Tämä on hapero ja Sari saa sen poltettua kun murentaa eristeenä toimivat hiilet reunoilta pois. Nimityksen merkitystä ei Sari ole enemmälti miettinyt. Kaipa se vanhapoika jää siihen kotinurkkiin haisemaan, käryämään ja könyämään riesaksi asti, kun jo nuoremmatkin ovat lentäneet vuorollaan pesästä pois.

Kirjeet ja päiväkirjat menivät nyt tuossa pesällisessä savuna ilmaan. Sari liittyy siihen miljoonakerhoon, jotka vanhempana tulevat harmittelemaan että miksi silloinkin aikoinaan hetken mielijohteesta tuli ne päiväkirjat poltetuksi.

Masentaakin oikeasti joltisenkin verran. Tuon kesselin Tamlanterin Riston kanssako se meni se nuoruus ja paras aikuisikä ja nyt on vielä lapset huollettavana ja molemmat vanhemmatkin kuolleet. Seuraava sukupolvi lähtövuorossa onkin sitten Sarin sukupolvi. Mammografiaankin pitäisi kait mennä ja papakoe ottaa. Äidin sisko kuoli haimasyöpään neljävitosena, serkku kohdunkaulasyöpään kuusvitosena ja naapuri rintasyöpään viime vuonna, -ei kai se mitään todista.

Luokkakokouksessa jokainen varmaan kehuu perhettään, elämäänsä ja aikaansaannoksiaan. He joille on käynyt elämän mutkamäessä jotenkin köpelösti, eivät varmaankaan tule lainkaan koko pippaloihin. Pensasperuna ei ole vielä Sarille ylpeyden aihe, mutta ehkäpä vielä joskus. Ristosta hän ei jaksaisi jokaiselle tilittää, jokin lyhyt esittely olisi paras. Todennäköisesti luokkakavereista on puolet eronneet, kuten tilastojen mukaan pitäisi. Eronneista puolet ovat tilastojen mukaan uudessa parisuhteessa ja loput uskovat kerrasta. Kaikki sanovat olevansa onnellisia ja jos kysyy mitä kuuluu, niin vastaus on "kiitos hyvää" Hyvä niin, kuinkas muuten.

Kirsti Tuomaala

Kirsti oli yllättynyt Sarin soitosta, mutta vaikutti iloiselta ja halusi tavata lapsuusaikaisen ystävänsä. Sari muistaa ulkovajassa olevat vanhat sukset joissa on remmisiteet, niillä pellonylitys sujunee joutuisasti.

Talvikengissä olisi pitänyt olla hieman matalammat korot jotta hiihtoasento olisi oikeaoppisempi, mutta sujuu se jotenkuten näinkin. Tuomaalan pihapiiriin hiihdettyään Sari näkee lumen alla heinäharavan ja muitakin peltokaluja. Huolimattomuutta tai sitten rahasta on nuusaa jotta kaluvajoja ei ole tullut rakennetuksi. Lumesta luotu polku johtaa myös ulkohuussiin, joten sisälläkin olisi varmaan kunnostuskohteita riittämiin.

Sisällä hellan vieressä on punaposkinen emäntä. Kirstiksi Sari hänet tunnistaa, mutta on tyttö vanhentunut todella. Liinakin päässään niinkuin maalaisemännillä ennenvanhaan tapana oli.

Halaukset ja normaalit vanhenemattomuusilmoitukset, ja senjälkeen vaihdetaan kuulumiset. Paljastuu että Kirstin mies on sairaalassa. Sai metsätöissä ollessaan jonkin kohtauksen, ja liekö enää miehestä työnsyrjään laisin, tervehtyminen on epäselvää.

Onneksi Kirstin lapset ovat jo isoja, ja ammateissaan kaupungissa, mutta toisaalta talonpidon kanssa saattaa olla tulevaisuudessa niin ja näin. Kahvipöydässä kerrotaan loput juorut tutuista, ja päivitellään maailman menoa. Saunaankin Kirsti pyytää Saria jäämään, mutta Sarilla on petipaikkakin vielä kortteerissaan tekemättä, siksi hän estelee.

Loppujen lopuksi asiat menevät sille tolalle että peti on Sarille tehtynä Tuomaalan kammariin. Naiset istuvat kumpikin pihasaunan lauteilla ja saunan eteispöydällä könöttää avattu lakkalikööripullo sekä kaksi siideriä.

Mietintää

Sari siirtää tuolin ihan pönttöuunin eteen, jotta säteilylämpö lämmittäisi kohmeisia käsiään. Kotvasen päästä hän nousee ja siirtyy kammarin puolelle tutkimaan paikkoja. Nurkassa on sivustavedettävä sänky ja toisessa nurkassa ikiaikainen pinnasänky. Siinä Sari ja muut sisarukset ovat nukkuneet lapsena. Myös Heidi nukkui siinä kun muutamana kesänä Tamlamterit viettivät täällä kesälomaansa.

Sari ei muista milloin hän siirtyi hetekalle nukkumaan, eikä myöskään sitä kuinka kauan hän nukkui isän ja äidin välissä. Varmaan hänet siirrettiin siksi aikaa pois aviovuoteesta kun Jaanan alkuunpanon aika tuli.

Jaanan kanssa tuli lapsena nahisteltua alinomaa, vaikka nyt aikuisena juuri häneen on läheisimmät välit. Kerran Sari leikkasi Jaanan pitkät hiukset toiselta puolelta niin kolhosti poikki, että äidin piti kiukkupäissään sitten katkaista loputkin tosi lyhyeksi.

Jotenkin Sarilla oli koko lapsuutensa sellainen olo ja mielikuva, että Jaanaa lellittiin ja hän sai aina parempia lahjojakin. Polkupyöränkin Jaana sai uuden, vaikka Sari joutui ajamaan äidin vanhasta kunnostetulla tekeleellä. Veljen runkopyörälläkin hän ajeli joskus pihatiellä, rungon välistä vinottain lonkottaen.

Jos olisi taskulamppu mukana, pitäisi mennä vintille ja penkoa vanhoja tavaroita. Lapsena Jaanan kanssa yhdessä tuli luettua äidin kapioarkun kätkössä olleita kirjeitä. Sarin isä kirjoitti niin hempeitä, että oma isä ei tuntunut ollenkaan samalta hetken päästä ruokapöydässä istuessaan. Sari katsoi tuolloin isäänsä pitkään silmiin ja oli havaitsevinaan niissä jotakin surumielistä. Ikäänkuin hän olisi odottanut elämältä ja rakkaudelta jotakin suurempaa mitä sitten saikaan.

Siitä Sari on isälleen ikuisesti kiitollinen, että viinan kanssa hän ei pelannut. Ei ainakaan Sarin nähden, ja ei kukaan muukaan muista isää humalassa nähneensä. Kerran Sari meni hakemaan isäänsä saunaan naapurin valutalkoista. Kylän miehet olivat muut melko punakoita ja puhuivat levottomia pikkutytönkin kuullen. Isänsä henki kyllä tuoksahti hieman oudolle, mutta Sari oli ylpeä kun isä käveli ihan suoraan ja tuli heti pyydettäessä kotiin.

Sari katsoo ulos ikkunasta. Pellon takana näkyy Tuomaalan maalaistalo. Tuomaalan Kirsti ilmeisesti pitää sitä paikkaa nykyisin, mitähän hänelle mahtaa kuulua? Kirsti on Tuomaalan Oton sisko ja Ottohan oli Sarin luokalla alakoulussa. Otostahan liikkuu kylällä paljon juttuja, mutta Kirsti oli Sarin paras ystävä -pestis, vai kuinka sitä nykyään sanotaan. Ei silloin sanottu " ooks sä mun kaa, en mä o sun kaa". Oman ikäisiä lapsia oli lähitienoilla vähän ja ei ollut varaa valkata.

Pitääpä kysyä Eniron puhelinpalvelusta Kirstin numeroa, jos menisi tuosta poikki pellon käväisemään, kunhan saan puut hiillokseksi ja pellit kiinni.

Kälviälle

Vuoden alusta Sari saa yllättäen kutsun lukionaikaisen porukan luokkakokoukseen Kokkolaan. Sari järjestää niin että hän vie Heidin ja keskimmäisen siksi aikaa Jaanalle Lapualle hoitoon.

Jaana lainaakin Sarille autoaan vapaasti käyttöön ja Sarille syntyy hullu idea yöpyä ensin yksi yö syntymäkodissaan Kälviällä. Luokkakokoushan on Kokkolan Valtionhotellissa vasta lauantai-iltana ja Sari ajaa lumisen kotimökkinsä eteen jo perjantai-iltapäivänä.

Onhan täällä Sarin tullut käydyksi viimeksi toissa kesänä pikaisesti, mutta nyt pitäisi nukkua yksi yö ihan lapsuuden kammarissa. Lunta on ulkorapulla viljalti ja ovikin turvoksissa. Sisällä vastaan punkee ummehtunut ja kostea tuulahdus. Äkkiä puita pesään ja pirtti lämpimäksi. Puuvajasta pitää ensin rämpimällä hakea sylillinen puita ja kun se jo palaa Sari huomaa ja muistaa että savupiipun päällä on pelli ja tiiliskivet. Äkkiä katolle ja niitä poistamaan.


Onkohan tässä laitaa? Kauhea homma ja petivaatteetkin ovat varmaan kylmät ja ummehtuneet, mikähän tämmöinenkin nostalgia-ajatus minulle oikein tuli, ajattelee Sari jo hieman harmistuneena. Katolle päästyään hän kuitenkin saa kivet poistettua ja savu jo tulla tupruaa. Alhaalla tuvassa hiiret ovat tehneet tuhojaan ja jättäneet pipa-papanoitaan joka puolelle. Savu valloitti sisätilat hetkeksi mutta se saattoi olla vain hyväksi, tunkkaisuus peittyy ja nenä tottuu koti-ilmaan paremmin.

Sarilla on mukanaan termospullossa kahvia ja muutama eväsleipä. Kaikkia ei voi syödä vielä illalla, jotta aamuksikin jäisi. Kahvi jäähtyy kuitenkin mutta kun on paketti mukana niin ehkä sitä sumpit voi pihauttaa.

-saavu lapsuuden muistot, oi saavu nuoruuden ihanat ajat. Sari laulaa hiljaa kun odottaa torpan lämpenemistä

Kälviän tornitalo

Joskus Sarille tulee outo olo ja kaiho syntymäseudulleen Kälviälle. Tuo iki-ihana pohjoispohjanmaalainen maaseutupitäjä. Muistoissaan ovat kaikki nuo kauniit minkki- ja kettuhäkit katoksineen sekä myös Herlevin perhe kokonaisuudessaan. Kälviällä olisi vielä hänen sukunsa rippeitä ja perikunnan omistama kotimökki, niin kiehtovaa olisi muuttaa Kälviälle takaisin ja nauttia maaseudun rauhasta.

Nyt ihan viimeksi tämmöinen tuli hänen mieleensä kun Sari lukee vieläkin hänelle tulevasta Kälviän paikallislehdestä kuinka hänen kotikonnuillaan tehdään taloja vauhdilla. Lehdessä on kuvasarjakin kuinka mahtavasti Kälviän tornitalo on kasvanut korkeutta neljässä kuukaudessa.

Välipäivät

Välipäivät, -mistähän ovat nekin nimensä saaneet? Kaikki päiväthän ovat joidenkin toisten päivien välissä. Sarille välipäivät tarkoittavat päiviä jolloin ei mitään saa aikaiseksi. Pyhät ovat tulossa ja toiset pyhät juuri olleet, kaikki ovat väliaikaisessa tunnelmassa ja kauppojen varastot tyhjät. Leipomot eivät toimi ja vain eineksiä sekä pakasteleipää on tarjolla.

Auto pitäisi kuitenkin hommata. Mutta uutta autoa ei ainakaan kannata nyt enää tänä vuonna rekisteröidä. Hintaero vanhaa autoa myydessä on 10% josko se on rekisteröity joulukuussa vaiko vasta tammikuussa. Sari on hieman himoinnut uutta Korealaista pientä KIA-autoa, osamaksulla tietenkin. Tammikuussa se osto kuitenkin vasta kannattaa toteuttaa jotta saa ajella edes vuoden ihan samanvuotisella autolla. Se Riston kannetiivistevioittama Mazda 323 jäi aikoinaan Forssan poliisiaseman pihalle ja senjälkeen Sari on ollut ilman autoa. No onhan Rolf auttanut muuttokuormassa ja vienyt välillä jopa Vantaan Jumboon ostoksille.

Heidi haluaisi koiran. Koiraa ei kuitenkaan kerrostaloon hommata ja ei sitä hommattu aikoinaan kuutamotiellekään. Jaanan Jermu-koira oli Heidistä maan ihanin. Jos se koira joskus hommataan niin ei ainakaan niin isoa kuin Jermu. Joku pieni Beagle voisi olla sopiva, mutta liikuntaa sekin vaatisi aika tavalla.

Vanhin poika asuu jo Hyvinkäällä Hämeenkadun ja Uudenmaankadun puolivälissä. Sari on käynyt kämpässä pari kertaa. Voi hävityksen kauhistus kun se poika ei osaa siivota eikä pitää paikkoja järjestyksessä. Ei edes ollut sen vertaa silmänpalvoja että olisi vienyt tyhjät kaljapullot piiloon äidin vierailun ajaksi.

Joulun aikaa

Järvenpäässäkin on joulu, vaikka se ei vaikutakakaan samanlaiselta kuin kuutamotien tai Sarin lapsuuden Kälviän joulut. Jo paikallisessa marketissa sai jonottaa lihatiskillä kinkkua melkomoisen tovin.

Sari on joskus suunnitellut että hän repäisee useamman jonotuslapun ja myy niitä sitten jonottajille myöhemmin jotta kiireisimmät pääsisivät ohi jonon. Usein hän ei itsekään tyydy jonottamaan vaan odottaa jonon lähettyvillä ja jossain vaiheessa myyjä painaa valotaululle numeron, jonka haltija on jo lähtenyt muualle. Tämän vuoron Sari sitten nappaa itselleen.

Hieman Sarilla oli puhetta josko hän menisi siskolleen Jaanalle joulunpyhiksi Lapualle, mutta lasten kanssa vaan on aika ikävä matkustaa täpötäysissä junissa. Rolf viettää jouluaan oman perheensä kanssa ja Sarin veli on riidoissa joten hieman vähiin ne vaihtoehdot jäivät.

Sarin koko elämä on oudossa käännepisteessä. Nuorimmat lapset ovat vielä huollettavana ja Olarin kuutamotien asunto vaatisi remonttia. Rolfin tytär ei ole maksanut vuokriaan muutamaan kuukauteen, joten mistäs Sari sellaiset summat repisi. Tämä Järvenpään asunto on senioriasunto ja pihamaalla ei juurikaan Sarin ikäisiin törmää. Puhelut pohjanmaalle siskolle ovatkin joskus pitkiä ja perusteellisia.

Aattona Sari päättää viedä jo ennen taloyhtiön sauna-aikaa muistokynttilät vanhemmilleen Järvenpään hautausmaalle. Äidille ja Isälle Sari on varannut oikein lasiset kynttilälyhdyt. Heidi on mukana ja ensi kertaa muistamassa tummua. Tummu haudattiin Kälviälle miehensä viereen, joten ihan sinne saakka ei täältä etelästä sentään tohtinut lähteä.

Heidi saa jopa raapaista pitkän takkatikun. Ensimmäinen sammuu heti kättelyssä, mutta toista varten Sari levittää takkinsa auki suojaavaksi teltaksi. Liekki roihahtaa kunnolla vasta sen jälkeen kun steariini on tikun ansiosta hieman sulanut ja lämpö siirtynyt sydänlankaan.

Äiti, onko tummu taivaassa? -kysyy Heidi pää kallellaan ja iso tupsulakki päänsä päällä nököttäen.

On varmaan, tummulla on nyt siellä ihan oma Joulu ja he istuvat tuoran kanssa joulupöydässä varmaankin, vastaa Sari pientä liikutusta sydänalassaan tuntien.
Heidi laskee kynttilälyhdyt yksi kerrallaan kivisyvennökseen jossa on muutamia muitakin, muualle haudattujen omaisten muistokynttilöitä.

Äidistään, eli Heidin tummusta on Sarilla lämpimät, mutta hieman jo haaleat muistot. Sari oli jo niin pitkään omillaan ja äitinsä muutettua yksiin tuon Topin kanssa, yhteydenpitokin jäi loppuvaiheessa vähemmälle. Topi on vanhentunut ystävänsä kuoltua kovastikin paljon. Vanhalla iällä kun rakastuu ja jo niin pian joutuu luopumaan rakkaammastaan, niin kaipa se käy mielen ja pumpun päälle.

Hyvää Joulua kaikille

-sanoo Rolf, Nurmijärveläisen geenimuunnoslaboratorion henkilökunnan joululounaalla.
Laitoksen henkilökunta on siirtynyt kahdella tilataksilla Klaukkalan keskustassa sijaitsevan ravintolan joulupöydän ääreen.

Myös Sari on paikalla ikäänkuin aveccina ja konsulttina, onhan hänen alunperin ideoimansa luomupensasperuna yksi tärkeimmistä EU-tukea saavista tutkimuskohteista. Alkuglögien nautiskelun aikana käydään läpi mennyttä vuotta ja katsahdetaan jopa tulevaankin.

Elintarvikeviraston perustaminen Italiaan ja kemikaaliviraston saapuminen vuodenvaihteessa Helsingin Viikkiin on samalla sekä mahdollisuus että uhka. On huhuttu että Rolfia, geenimuunnoslaboratorion keskusta-aatteista johtajaa oltaisiin nimittämässä jommankumman laitoksen johtoon. Rolf ei sivua katsauksessaan tätä aihetta, mutta jotenkin hänen puheessaan on jotain salaperäistä ja se jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Heinosen Liisa saa kymmenvuotisprenikan ja hänelle Rolf uhraa muutaman ylimääräisen ja kauniin lauseen. Luovuttaapa Rolf vielä hänelle punoskorissa olevan ison amarylliksen. Rolf on itse käynyt sen aamupäivällä valitsemassa kukkakaupasta ja kuin bonuksena hän tökkäsi korin sammaleeseen ison punaisen muovisydämen, menköön toikin vielä samaan syssyyn, hän silloin hiljaa mutisi. Liisaa pitää ojentamisseremonian yhteydessä melkein oikein halata, tai ainakin kurottautua niska kenossa kohti.

Naisvaltainen porukka ruokailee kevyesti ja runsaslihainen seisova joulupöytä ei paljoakaan vajenne. Mervi on kuitenkin itsekin runsaslihaisempi ja hän ei turhia kursaile, syö nyt kun kerran tarjotaan ja ilmaiseksi saa.

Myöhemmin jo jälkiruokaan siirryttyä Toivasen Kaisa kysyy Sarilta onko Riston tilanteeseen tullut mitään selvyyttä? Koko työyhteisö on jo useita kuukausia kuiskutellut Sarin miehen katoamismysteeriä. Ei, ei todellakaan, on kuin maa olisi niellyt Riston, vastaa Sari hiljaa Kaisan puoleen kumartuen. Kaikki asiat ovat epämääräisessä tilassa, taloa ei voi myydä ja perunkirjoitustakaan pitää ennenkuin miehen kohtalo selviää, jatkaa Sari vielä hieman kiusaantuneena.

Myöhemmin tilan täyttää kova puheensorina. Rolf on ottanut konjakin kahvin kanssa ja pyytää posket punoittaen henkilökuntaa asettautumaan yhteiseen valokuvaan.
-Sanokaa "muikku", Rolf lausahtaa ja kaikki nauravat heleästi. Sitten vielä kuin ohimennen, ihmisten jo nostellessa ahtereitaan poistuakseen ulkotiloihin Rolf vielä kakoo hieman kurkkuaan ja saa sanotuksi:

-Näin työvuoden lähennellessä loppuaan voinen tässä käyttää tilaisuutta hyväkseni ja myös hieman ennakkovaroittaa laboratoriotamme koskevasta uudelleenorganisointiprojektista ja sen mahdollisista työllisyysvaikutuksesta.

Tarkoituksena on tehostaa ja järkiperäistää toimintojamme niin että yhä paremmin pärjäisimme kiristyvässä kilpailutilanteessa. Mitä se tarkemmin tarkoittaa ja ketkä tarkalleen ottaen saavat lähteä, ei ole vielä selvillä, mutta älkää antako tämän pilata joulutunnelmaanne. -Kyllä se siitä, vai kuinka se Manu sanoikaan, -he -he.

Porukka vääntäytyy takaisin tilatakseihin ja ainakin siinä autossa jossa Rolf istuu on oudon epätietoinen sekä painostava ilmapiiri.

Yhä alemmaksi

Miehet vievät Ristoa yhä alemmaksi ja lämpö sen kuin nousee, mikä helvetin paikka tämä oikein on?. Joku heppu tulee ja tuo Riston säkin ja auttaa sen hänen harteilleen. Kulmassa joku äijä syöttää ruutitynnyreitä tuliseen pätsiin ja on hikistä sekä pimeää.



Minne te minua oikein viette?

-Minne sinä olit oikein menossa tai tulossa,täällä on vain hammasten kiristystä. Miksi lähdit alaspäin eikä ylöspäin? Kultaisen patsaan takana olisi ollut ovi ylöspäin.

En mää tierä, ei minulla ole hampaat löysällä, näin vain ison oven ja kokeilin.






-Tuossa näet louhintatyömaan jossa on sinulle hyvä homma ikuisiksi ajoiksi, vapautat tuon käsipuolen ja päästät miehen lopulta peremmälle.

En taira jaksaa, olisiko täällä jotain muuta?

Risto näkee miehen seuraavan mutkan takana joka lappaa jotain kauheaa käärmekeittoa kitusiinsa, tilanne sekä ympäristö näyttävät oudolta ja oikeastaan Riston kannalta aika pahaltakin. Miehet kiristävät otettaan Riston käsivarsista ja mennään vauhdilla eteenpäin.



Saavutaan portaille jotka johtavat jyrkästi alas. Matka jatkuu, yhä vain portaat jyrkkenevät ja kuumuus kohoaa.

Outoa

Outoa perin outoa. Risto on sukkasillaan ja lattia on kylmä. Miten hän saattoi avata paksun oven ja raskastekoisen lukon hiuspinnillä, kun hänellä ei sellaista ole koskaan mukana ollutkaan? Onko tämä unta?

Mutkan takana on vastaanottotiski ja miehet sanovat:

Tervetuloa. Olemmekin jo odottaneet sinua, ota tuosta tohvelit jalkaasi ja haetaan se säkkisi ylhäältä kunhan ensin olet kirjautunut sisälle.



Risto kirjaa itsensä vieraskirjaan ja kaksi tutunnäköistä herraa tulee hakemaan häntä talon esittelykierrokselle. Mennään yhä vain alemmaksi ja lämpö nousee, onko täällä jokin voimalaitos?

Plumps

Risto saa plumpsautettua itsensä läpi reiän. Kuin kameli neulansilmästä. Tuo maanpäälle näkyvä sakara onkin täällä sisäpuolella portaat jonnekin maan alle. Risto on sukkasillaan mutta lähtee kuitenkin portaita alas.

Portaiden alapäässä on iso tammiovi. Se on lukossa mutta hiuspinnillä Risto avaa sen. Sen takaa paljastuu hevonen ratsastajineen. Risto raapii päätään. Jotain outoa on tuossa, mutta ei hän saa millään päähänsä mitä outoa. Ja olisiko joku virhe tullut patsaan tekijälle?

Kultainen patsas

Pitkään saa Risto reiässä kekkaloida ja kukaan ei kuule huutoaan. Monet tyhjennetyt olutpullot kostanevat näin kauhealla tavalla kumoajalleen.Paksu maha on kaunis katsella mutta reikäkulun kannalta rasite. Miehen huuto kaikuu tyhjälle onkalolle josta silmä eroittaa hämärään tottuessaan ihmellisiä esineitä. Mikähän rakennus tämä on?

Iso kultainen Buddha istuu lootusasennossaan takaseinällä. Se on niin valtava että se on pitänyt tuoda tänne ennen kuin seinät on kasattu umpeen. Suitsuke palaa patsaan edessä ja kekäle luo tilaan punervaa valoaan.

Onnistuisikohan tässä keplottelemaan itsensä sisään niin että takki jäisi reikään ja itse pääsisi sisälle? Risto irrottautuu hihoistaan ja koettaa työntää itseään seinän sisäpuolelta työntäen.

Pinhuusi

Risto tulee oudon rakennelman viereen ja alkaa kiertämään kehää, löytääkseen oviaukon. Oviaukkoa ei ole, on vain tuo pyöreä reikä seinässä. Rakennelma ei läheltä enää näytäkään lippalakilta vaan joltain isolta kumoon käännetyltä kasarilta.

Outo rakennelma. Risto kurkkaa sisälle ja siellä on hienon näköistä. Josko tuosta reiästä mahtuisi miettii mies. Heittää ensin säkin edellä ja kierittää pyöreän kiven seinän vierustalle jotta voi mennä itse perässä.

Pää menee hyvin ja hartiatkin, mutta kun hän on puoliksi sisällä iso maha takertuu kiinni. Jalat eivät enää uletu maahan eikä kädet tapaa sisällä mihinkään josta voisi vetää tai työntyä takaisin.

Risto on pahassa pinhuusissa isoine mahoineen. Sätkii siinä ja huutaa. Sätkii kuin puutiainen. Risto sai lapsena punkin vatsaansa ja se oli juuri samanmoinen. Takajalat sätkyivät ja pullea kroppa pullotti pinkeänä. Äitihän sen pois repäisi niin että leuat jäivät sisälle ja myöhemmin tulehdutti kudosta. Borrelioosista ei silloin tiedetty mitään eikä punertavista renkaista, saattoi sellainenkin tauti silloin olla mutta kun siitä ei puhuttu niin sitä ei ollut.

Risto oikein panikoituu ja sätkii niin että kengätkin irtoavat ja maha alkaa turvota lisää pelkästä sätkimisestä. Voihan surkeus, kuinkahan tässä nyt käy?

Lippalakki

Länsiväylän yli päästyään ja Prisman takaisen pellon kautta oikaistessaan Risto huomaa että joku innokas on kasannut pellolle ison kivisen lippalakin. Kaikenlaisia aimonnuksia sitä joutavilla onkin. Hikireikäkin vielä kyljessä, mahtoi tuon kasaan saamisessa olla pakertamista.

Tuonnehan sitä voisi mennä sisätiloihin sateensuojaan ja nykertämään tämä hemmetin säkki auki.

Jokohan luovuttaisi ?

Solmu ei tunnu aukeavan ja vieläpä alkaa sataa tihhuuttamaan. Risto katsoo kauppakeskuksen suuntaan, menisikö takaisin sateensuojaan? Ei sinne taida uskaltaa, josko vain heilauttaisi säkin päänsä päälle kuin Afrikkalaiskantajat ja kalppisi diakonissan hoiviin.

Näin se on nähtävä, säkki pään päälle ja menoksi. Toivottavasti säkissä ei ole mitään vedelle herkkää materiaalia. Pahinta olisi jos siellä olisi koululaisten vesivärinappeja ja Risto Kuutamotielle päästyään olisi värjäytynyt kuin isoäidin villalankamytty.

Solmu auki perhana soikoon!

Risto aloittaa uudelleen solmun näpräyksen. Samalla hän arvuuttelee mitä ihmettä voisi säkissä ollla. Olisiko tämä tosiaan hänen oma lapsuusaikainen syntisäkkinsä vaiko vain vaikeasti hävitettäviä ongelmajätteitä kerätty kappelin urkuparvelta?

Täytyy tunnustaa että entisessä elämässä rikkoontuneiden kuumemittareiden sisällöt on tullut jätettyä hunningolle itsekin. Pieniä liukkaita elohopeahelmiä joiden kanssa oli kiva leikkiä. Saattoi jakaa pienemmiksi ja taas koota yhteen. Nestemäinen metalli hyljeksi likaa ja eihän niitä tullut viedyksi Ekokemille vaan lattianrakoihin holahtivat liukkaat helmet, onkohan joku nähnyt tuollaisen rötöksen?

Lapsena tuli myös äkseerattua. Vanhimmat pahanteot ovat sisaruksilta kuultuja. Puolitoistavuotiaana Risto tippui sängystä ja huusi kovalla äänellä ja taukoamatta. Lääkärireissulla ei mitään vammaa kuitenkaan löydetty. Siskonsa onkin arvostellut Ristoa jälkikäteen turhasta huutamisesta ja murheen tuottamisesta. Olisiko tämä ollut ensimmäinen pahuus? No, ehkä voidaan spekuloida että ensimmäinen suurin virheensä oli syntyä lainkaan tähän maailmaan, olihan lapsia muutenkin jo tarpeeksi, seitsemäs oli Risto Johannes -turhake.


Kolme-neli-viisivuotiaisna elosta ei Ristolla äkkiseltään ole muistikuvaa muista tuhmuuksista kuin kovan kiukuttelun jälkeen rikottu istumajakkara, varmaan niitä olisi säkin täydeltä jos muistaisi.

Mitenhän lienee elämässä ja uskontojen kanssa kaikenkaikkiaan, onko niin että sitä saa mihin uskoo? Eli Hindut saavat sielunvaelluksensa ja syntyvät aina uudelleen koska niin uskovat.
Oliskohan Ristokin ollut joku lehmänpalvoja joskus? Helvettiin uskovat ja sinne joutuvat kärventyvät jossain pirun kuumassa paikassa päivästä toiseen. Mahtaa siinä tulla kova jano ja odotus jo siitä lopullisesta tuomiopäivästä. Entäs sitten tosiuskovaiset ja nuhteettomasti elävät jotka kokevat ylösnousemuksen; Onko eroa sillä miten ruumis on käsitelty? Tuhkattu vai haudattu, onhan siinä eroa millaisessa muodossa ylösnoustaan. Vai noustaanko sitä ihan eri hahmossa, mene ja tiedä.

No, paljolti myös kouluaikana tuli tehtyä kaikenlaista pahaa ja jäynää jota jälkeenpäin voi suruisna muistella. Erään kerran Risto jäi Knuutilan pojan kanssa koulumatkalla tutkimaan naapurin isännän savitiilistä salaojaputkikasaa. Siinä oli pakkasen rikkomia ja ihan ehjiä putkia iso rivi. Mikä lie hullutus tullut mutta muutama putki piti särkeä ja ojaan viskoa. Koulun ikkunasta näki kuitenkin tapahtumapaikalle ja asiaa puitiin seuraavana päivänä. Totuus oli kuitenkin että vain pari ehjää putkea tuli rikottua ja niiden arvo oli mitätön. Sirpaleita oli kuitenkin paljon koska pakkanen oli särkenyt veden kanssa tekemisiin joutuneita putkia viljalti. Olisihan rikostutkija nähnyt sirpaleista mitkä oli tuoreita ja mitkä vanhoja, mutta tuli särettyä myös sirpaleita.

Opettaja oli varsinainen tosiuskovainen Huittisten Rekikoskelta. Uskontotunneilla opeteltiin virsikirjan virsiä ulkoa ja laulutunneilla laulettiin myös virsiä. Kuinkahan hyödyllistä on ollut Riston elämässä se että hän on pienennä osanuut lausua kokonaisen virren sanat ulkomuistista?

Risto havahtuu muisteloiltaan ja solmun näpräys on unohtunut tykkänään ja säkki vielä avaamatta. Olisiko säkissä sittenkin Huhtiniemen pokstoolari, klootti ja muita kaivurin esiinnostamia muinaisjäänteitä? Kolisevat nämä ainakin kultamessinkipronssityyliin.

Pihalla

Pihalla Risto ropsauttaa taakkansa alas heti ensiksi eteentulevalle penkille. Penkki on oudon kuparisen piippalakin edessä, jättiläisen lakki varmaan. Höyryluukutkin jotta suurimmat paineet voi päästää pihalle. Penkin takaa tulee nuori nainen kovaa vauhtia kädet sivuilla heiluen mutta ei hän onneksi ala sekaantumaan Riston säkkiprobleemaan.

Risto katsoo tarkemmin tuota kuparitaosta. Hieno esine, kerrassaan taiteellinen. Joku vanha mestari takonut ja ihan symmetrisen. Joskus nuorena Risto purki vanhan kyläsepän takoman ikiaikaisen lukon. Sellainenkin oli hieno ja tarkkaa tekoa. Huonoilla työkaluilla sepät tekivät uniikkeja lukkoja maanviljelijöiden aittoihin.

Avaimetkin painoivat varmaan parisataa grammaa kappale. Lukkoja oli useita, yleisavainta ei tunnettu. Emäntä ei luottanut piikoihinsa vaan kantoi isoa avainlenkkiä vyöllään. Kun jauhoja tai lihaa tarvittiin, emäntä tuli avaamaan, palvelusväki oli vain palvelusväkeä. Talon emännän arvon ja omaisuuden näkikin suoraan lanteilla roikkuvasta avainmäärästä.

Kyläsepät olivat muutenkin varsinaisia monitaitoisia ihmemiehiä. Korjasivat tarvekalut ja suunnittelivat ihan omanlaisiaan maatyökaluja. Kyläseppä toimi myös hammaslääkärinä joka veti pois ihmisten märkivät hampaat ahjon kuumudessa desinfioiduilla hohtimillaan. Kelalta saattoi olla turha hakea korvausta, mutta eipä kuittejakaan paljoa käytetty. Maanviljelijä vei sepälle vastapalvelukseksi sianhoitoa varten saamansa pirtupullon ja asia oli sujut.

Pirtupulloissa oli pirun huonot korkit. Navetan tai sikalan kaapissa saattoi pirtupullosta muutoinkin suurin osa haihtua ilmaan ihan itsekseen, sika- tai lehmärassukka sai parantua ilman linimenttejä haavoistaan.

Ristolle tulee taas jotenkin haikea olo. Ilman puksmänttiä voi jotenkuten vielä elää ja pylsykään ei ihan välttämätöntä ole, -mutta sianpääsylttyä kun joskus vielä saisi syödäkseen.

Solmu

Solmu onkin pahempi kuin Risto osasi odottaakaan. Jotenkin hän sai näprättyä solmun tiukemmaksi ja naru kostui vielä lisää Riston ylenpalttisesta hypistelystä.

-Voi rähmä, mikäs tässä nyt on, tämähän on aivan umpisolmussa!

Risto meuhkaa kovaan ääneen ja naamansa punoittaa kun hän tumpuloi tumpuloimasta päästyään.

-Olisi nyt puukko tai hohtimet, voi mökköröösin kökköröösi sentään!

Ääni kohoaa entisestään ja ohikulkijat kääntyvät katsomaan kuka kumma kekkeroosi siinä säkkiä kopeloi ja meuhkaa kuin mieletön. Kauppakeskuksessa on valvontakameroita ja vartijat tulevatkin muutamassa minuutissa kysymään mikäs heppu tämmöinen säkkimies on miehiään ja mitäs täällä meuhkataan?

-Solmua yritän avata tästä urkurin säkistä, Risto selittää ääni takellen.

-Menkääpäs tuonne ulkopuolelle pusseinenne opastaa vartijat ystävälliseen, mutta tiukkaan sävyyn. varmuuden vuoksi he vielä lähtevät kävelemään ulko-oven suuntaan ja vinkkaavat kädellään Ristoa kävelemään samaan suuntaan. Ei Riston auta muu kuin kiepsauttaa säkki takaisin harteilleen ja suunnistaa vartijoiden perässä kohti ulko-ovea.

On se holjan näköinen saattue kun kaksi vartijaa kävelee edellä törtevänä ja pamput lanteillaan heiluen. Risto ähkii perässä säkki selässä, naama punaisena ja hiki otsalta valuen. Ristolla on jopa pieni pelko tai aavistus että säkissä voisi olla jotain ongelmajätettä josta tuo urkuriveijari vain halusi päästä eroon ilmaiseksi. Aikoinaan Ristolla oli kotonaan rikkinäisiä loistelamppuja iso pino. Naapuri kun mainitsi niiden olevan ongelmajätettä niin Risto vei ne välittömästi sekajätteisiin jotta ne eivät olisi enää ainakaan hänen ongelmansa. -Ongelmansa kullakin, mutisi vielä mies putkien helistessä sirpaleiksi sekajäteastian pohjalle.

Säkkimies

Tyhjin käsin tulin mutta nyt on säkki harteilla, myhäilee Risto ja miettii mitä mahtaa muhkuraisessa säkissä olla? Painavakin tuo ryökäle on ja hankala kantaa. Pitäisikö ottaa etupuolelle vai menisikö se parhaiten näin harteilla kuin Lopen Perunaisännän siemenperunat? Muu kauppaväki kantaa muovi- ja paperikassejaan mutta Risto ähkii säkkinsä kanssa pitkin pitkää käytävää.

Sikakohan se siellä säkissä on? Mutta en minä ostanut sitä joten tuskinpa vain sikakaan. Mikähän peijoonin urkuri tuo oikein oli kun minulle tälläisen taakan lykkäsi? No ei sovi valittaa, yskä häipyi ja tiedä vaikka olisi tarpeellistakin rompoolia säkissä. No jauhoja ei ainakaan ole, nehän kyllä pölisisivät ja jos ruumenia olisi niin vihneet kyllä puskisivat säkkikankaan läpi ja pistelisivät hartioita.

Voihan ryöttäle sentään kun alkaa jo hartoihin painamaan, pakko on hieman heivata ja kurkistaa onko sisällä ollenkaan tähdellistä tavaraa. Risto kiepsauttaa säkin harteiltaan kauppakeskuksen penkille niin että tömmäys vaan jymähtää ja lasiovisen liikkeen näyteroinat helähtävät.

Säkin suu on solmittu tiukkaan manillanarulla, liekö vielä kastunut kun ei tunnu kovin sovinolla aukevan. Keppilän Joosehan teki sen virheen aikoinaan että köytti löytämänsä manillaköyden vyötäisilleen. Tuo rintamalta salakuljettama köysi alkoi kuitenkin kiristyä Joosen hikoillessa ja saattoi Keppilän varsinaiseen pinhuusiin. Muijansakin luuli että Joose humalassa kotiin toikkaroi, kun hämärän rajamailla mies lopulta kotitanhuville selvisi. Puukolla emäntä pilkkoi köyden pieniksi pätkiksi ja päästi lopulta Joosen pintehestä.

Nyt ei ole emäntää eikä paksua manillaköyttä, Riston pitää vaan saada säkin suu auki jotta sisus paljastuisi. Hän näprää ja näpelöi narua, solmu on kovin holjasti solmittu, ei mikään partiolaisen solmu varsin.