Siltainsinööri Jaatinen, vaiko Päätalo?

"Olen siltainsinööri Jaatinen ja minä olen vittumainen mies" -sanoi siltainsinööri Jaatinen esitellessään itsensä paikkakunnan sillanrakennusporukalle.



Kemppinen kertoo kirjoituksessaan Päätalosta seuraavaa, päästyään nyt Iijoki sarjan luennassaan viimeiseen 24. osaan.(Kemppisen tekstit kursiivilla)

Päätalo on maailman huippua kolmessa asiassa: mikrohistorian välittäjänä, romaanin rakenteen uudistajana ja dramaturgina.

Voitte käydä kysymässä Kosmoksesta. Riittää kun huutaa ovelta tai tiedustelee vahtimestarilta. Päätalo on edelleen huono eli pitkäpiimäinen ja vanhanaikainen ja teknisesti taitamaton kirjoittelija, jonka nimeä ei sovi mainita ilman naurun hörähdystä.

Joku Päätalo-elokuvan nähneistä kuului sanovan, että Kai Lehtisen esittämä Kalle Päätalo oli elokuvan vittumaisin henkilö. Romaaneista saa juuri saman käsityksen. Päähenkilö eli ”Kalle Päätalo” ei herätä mainittavaa myötätuntoa, vaikka hänen vaiheensa ja kohtalonsa pitävät lukijaa ruuvipenkissä. ”Kalle” on juuri niitä ihmisiä, jotka tekevät väärällä hetkellä väärän liikkeen – mies jonka on ihan pakko hakata päätään jokaiseen seinään vaikka pikkuisen kiertämällä ja eteensä katsomalla säilyisi vähemmin kolhuin. Hän on sönköttäjä, joka rupeaa selittelemään, kun olisi pidettävä turpa kiinni, ja koheltaja, kun pitäisi miettiä, mistä päästä urkkoon isketään.

Hienoja kielikuvia. Ja katsoessani tuota elokuvaa tuli itselle hieman samanlaisia mielikuvia, joskin tietoisuus että roolin esittäjä on oikeasti Kai Lehtinen eikä oikea aito Kalle Päätalo häiritsi asennoitumista miehen persoonaan. Ei elokuva eikä kirjat toisaalta tue sitä mielikuvaa että Päätalo olisi ollut esimiehenä kettumainen, hän oli sitä läheisilleen ja ehkä eniten itselleen.

Kemppinen kirjoittaa vielä:

Miksi miljoona ihmistä sitten lukee tämän kirjasarjan, kuten nyt minä? Se käy pirtaan, se kolahtaa, se sopii kuin suutarin peukalo mummun perseeseen.

Päätalon mikrohistoria on valikoivaa. Se on kerrassaan huonoa lukemista, jonka tuloksena väitetään, että hän on kirjannut elämänsä tapahtumia ”sellaisinaan”. Kerronta on todellisuudessa täynnä taitavia katkoja, pimennyksiä, harhautuksia, vääriä avauksia ja ennen kaikkea toistoja, joiden keskeinen tarkoitus on valehteleminen. Esimerkiksi omien ruumiinvoimien korostaminen – kirjoittaja saattoi olla vahva mies, mutta ei poikkeuksellinen. Hän saattoi olla kova lukemaan, mutta 24 romaanin matkalla vain kolme teosta mainitaan tärkeiksi ja Waltarin, Jack Londonin ja Haanpään lisäksi nimetään vain neljä muuta.

Heh, heh -juuri noin. Myös ne jotka eivät jaksa lukea kuin muutaman sivun havainnoivat tuon "huonon luettavuuden" ja hokevat sitä kuin mantraa, aina pelkästään Päätalon nimenkin kuullessaan.