Puukahva ja niklattu messinkihela. Käytössä jo vääntynyt ja maaliin tahriintunut. Olen avannut sillä maalipurkkien kansia viimeisimmät vuodet.
Uskollinen palvelija joka on aina siinä liki missä maalipurkitkin.
Tuolla nimenomaisella meisselillä korjasin siskoni telkkaria vuonna 1975. Muistan sen siitä että se silloin unohtui siskon huusholliin. Siellä se jökötti pitkään eteisen pöydällä ja sisko kertomansa mukaan pyysi mieheltään useaan otteeseen että sitä pitäisi varta vasten lähteä minulle viemään. No ehtihän sen.
Ei ollut siskoni miehen mielestä kovin ammattilaisen oloinen kalu. No eihän se ole, mutta käteenkäypä se on. Jotenkin muotovaliokin vääntyneine kurveineen. No kun ja jos joskus minusta ehkä aika jättää ja jos jotain irtaimistoa huutokaupalla myydään, niin toivottavasti väki ymmärtää tämän vehkeen arvon. Ei se käyttöarvo -vaan tunnearvo.
Voikohan ruuvimeisselilläkin olla sielu?
2 kommenttia:
Jo vain on käytössä ollut meisseli. Ja maalipurkin kansi aukeaa, jos ruuvikin. Kun ei kovin lujassa ole.
Hyvä on vehje, kerta kaikkiaan.
Mitä sitä toimivaa vehjettä pois heittämään, sitähän voi vielä tarvita.
Niin, aukeaa se kansi vehkeellä tuolla vaivatta. Ei lohkeile varsi ja ei paina kruusaukset kämmenpohjaa.
Puu on lämmin materiaali ja kestää sään vaihtelut, ei pakkasessakaan ole kylmä ja kovene. On siinä meisseliä, on todella.
Lähetä kommentti