Taidetta?

Kiasman seinäpintaa. Betonilaudoituksen jäljet näkyvät selvästi. Ei turhia rappauksia.




Ford Escort.





Kultainen ukkeli.




Kuin jäätynyt aalto.




Puskurin raapama parkkihallin seinässä, -kehystettynä ja lasitettuna.

Ei valkoisen miehen hommia

-Sanotaan. Mutta istuminen taitaa olla, ainakin Kiasmassa ja ainaskin naisen -luulisin ainakin.



Siellä on myös portaat -ei mihinkään. Reunoilla kaksi vanhaa puuta kuin Juha Tapion laulussa, nämä vain oli kaadettu ja höylätty.



Taidetta ja kallista tietty, sisällä jotain puupalloja.



Ota noista nyt selvää, aikasmoista aimontelua sanois mammavainaani.

Hän on täällä tänään

Nimittäin Liettuan Presidentti puolisoineen. Tarja ja Pera olivat heitä vastassa.



Kaartin soittokunta ja kunniakomppania myös.









Mitä heille näyttäisin? Kansallisteatterin?



Mistä heille kertoisin? Huputetusta kellotornista?



Niin siniset järvet ja kaunehimmat oli kaarisillat Moneropos -puistossa



Mitä he ihmettelevät? Miksi kärpäsen kuva on piirretty urinaaliin?

Nurkkakuntaisuutta

Turistina toiset kiertävät kirkkoja ja museoita, niin minäkin vähän. Katson myös kolikon kääntöpuolta. Tässä ei ole olleet asialla nurkanvaltaajat vaan pelkkä aika ja huono perustus ovat tehneet tehtävänsä, tavallaan valtaajia nekin -juu.

Tuo nurkka on kuin maailmantalouden tila ja rahoitusperusta juuri nyt. Höttösen päälle tehty ja hutiloiden rakennettu.




Ja tämä tässä alla toissavuodelta ja on kuin Afrikan peilikuva. Se on varmaan se skitsi kun sitä mannerta suunniteltiin.

Sari ja Risto

Kuten kaikki Sarin ja Riston tuntevat varmaan hyvin muistavat ja miksi eivät muistaisi, miten Sari ja Risto Tamlanderin elämä aikoinaan eteni omissa uomissaan, jotka nämä uomat eivät aina olleet yhteneväiset eivätkä virtauksetkaan aina olleet vuolaana elämän eliksiiriä samaan suuntaan virtaa matkaansaattavat, -mutta kuitenkin.

Nyt huhtikuussa Sari saa yllättäen tiedon että Riston maalliset jäännökset ovat löytyneet. Näin siis vakuutusasiat ja vallalla oleva epätietoisuus lopultakin selkenee. Ristollahan oli ollut kolmisuuntaista mielialahäiriötä jo pitkään ja viljalti, siksi pahinta tiedettiinkin pelätä.

Rauniotalon kellarin sokkeloista löytyneet jäännökset olivatkin lopulta helpotus ja siunaustilaisuus Olarin kirkossa on viimeinen yhteinen matka.

Sari istuu etupenkissä ja kuuntelee kuinka urkuri antaa yhden pillin kerrallaan soida ja tuottaa surumielistä ääniefektiä eetteriin. Punatiiliset seinät kaiuttavat sointuja ja pappi touhuaa jotakin alttarilla tosin vielä selin kirkkokansaan kääntyneenä.

Kanttorin kissa istuu törtevänä urkurin takin luona parvella kuin vartioimassa palttoota, ettei sitä vaan pöllitä ja ettei kanttorin tarvitse sisätoimituksen jälkeen pikkutakkisillaan tulla uurnalehtoon veisaamaan.

Väkeä kirkossa on vain kourallinen, Sarin ja Riston sukulaisia ja myös entisiä kavereita synnyinseudulta. Lapset ja Sari istuvat hiljaa ja pää alas painuneena. Urkujen soiton rikkoo yksittäiset yskäisyt ja nenän turistukset. Sylivauvoja ei ole paikalla ja itkunkitinää ei siis myöskään kuulu.

Uurna on alttarilla ja pappi puhuu kauniita sanoja tuntemattomasta. Toimitus on nopeasti ohi ja Sari saa uurnan käteensä ja lastensa kanssa rinnakkain matka muun kirkkoväen kanssa uurnalehtoon alkaa.

Joukon viimeisenä tulee urkuri ja hänestä muutaman metrin päässä surusaattueessa on mukana ja osanottajana myös kissansa. Tämä on kissalle jo rutiinia, joskin usein tilaisuudet seuraavat toisiaan niin tiuhaan tahtiin ettei kanttorikaan ehdi ahteriaan penkiltään nostaa.

Kanttorin kirkkokissa on myös sunnuntaisten jumalanpalvelusten vakiomaskotti ja monen seurakuntalaisen lemmikki. Muutoin seurakunnassa on kuin itsestään selvää ettei eläimiä mukana kirkkoon kujeteta. Kissasta on ollut kyllä hyötyäkin. Miltei joka sunnuntain jälkeen on ainakin yksi siimahäntä vähemmän nakertamassa ikiaikaisia seinälankkuja.

Uurna sijoitetaan uurnalehdon muurin syvennykseen. Virsi veisataan ja Sari kutsuu saattoväen kotiinsa kuutamotielle. Sarihan on muuttanut takasin vanhaan osoitteeseensa kun Rolf muutti Saksaan ja Rolfin tytär joka asui aikansa kuutamotiellä muutti avomiehensä kanssa rakentamaansa pytinkiin Latokaskeen.

Kevätnarsissit nostavat jo päätään uurnalehdon nurmikolla ja saattoväki lipuu hiljaisena virtana autoilleen, pappi, kanttori ja kissa menevät sakastiin mutta tullenevat myös käymään myöhemmin surutalossa.

Pato murtuu siis hyvästi Iijoki

Kemppinen innosti minut omilla analyyseillaan lukemaan uudestaan ja paremmalla ajatuksella Päätaloja. Ensin kuin pohjaksi katsoin Päätalo -elokuvan ja sen jälkeen oli vuorossa sen ajanjaksoon sijoittuva Pato murtuu -kirja. Siinähän Laina sai tarpeeksensa Kallen toilailuista Vesilahden työmaalla ja Kalle lähti omaan yhden miehen kattilakuntaansa.

Hyvästi Iijoki -kirja kertoo ajasta kun Kalle sai vihdoinkin möllärinsä valmiiksi ja menee siitä syystä ylpeänä visiitille tekoselkosiinsa. Vastaanotto on outo. Äiti Riitu tuhertaa itkua kun paikkakunnan uskovaiset ovat tuominneet kirjan sen riettaiden sanojen vuoksi ja myös päähenkilön Mauno Joensivun teot on yhdistetty Kallen huoruudentekojen kanssa samaan symbioosiin.

Nyt on haettu kirjastossa Pyynikin rinteessä -kirja jossa Kalle kertoo takkuisista opiskeluajoistaan Tampereen teknillisessä opistossa huoneenrakennuksen opintosuunnalla.

Tuo taivalkoskelainen vanhalestadiolaisuus ei millään muotoa vaikuta rennolta uskonnolta, jos vertaa vaikka siitä hieman itään mentäessä vallalla olevaan Ortodoksilaisuuteen.

Valokuvatorstai

Mikä tämä on?



Viime kesänä oli tälläinen kallion päällä sammalikossa. Kuin paistettu kananmuna, ei tietoa mikä se on. Jonkinlainen sienirihmasto veikkaan.