Ja hellakin on sortunut ojan pohjalle. Surullista. Mutta maallinen vaellus loppuu meiltä kaikilta joskus, siis tulemme tiemme päähän.
Ja sitten pateettisella äänellä: Ihmisen elämä on kuin sohvan elinkaari. Ensin olemme uusia ja meitä ihastellaan, silitelläänkin. Syliin ei oteta vaan ahtereita saa sohva tuta.
Sittemmin alkaa arkinen olotila. Myöhemmin kukaan ei edes noteeraa, kuulumme kalustoon. Vähitellen rypistymme ja nuhraannumme. Ryhti heikkenee ja pintakin voi rikkoontua. Perhe kyllästyy ja ex-tempore ottaa uuden. Muutumme ongelmajätteeksi.
Saatetaan sitä kauniita sanoja sanoa ja positiivisesti muistella, mutta tarpeeton romu mikä romu. Poisviennistä ei kukaan halua maksaa, pitäisi itse ymmärtää raahautua syrjäiseen maatumispaikkaan kuin norsuvanhukset.







