Ja hellakin on sortunut ojan pohjalle. Surullista. Mutta maallinen vaellus loppuu meiltä kaikilta joskus, siis tulemme tiemme päähän.
Ja sitten pateettisella äänellä: Ihmisen elämä on kuin sohvan elinkaari. Ensin olemme uusia ja meitä ihastellaan, silitelläänkin. Syliin ei oteta vaan ahtereita saa sohva tuta.
Sittemmin alkaa arkinen olotila. Myöhemmin kukaan ei edes noteeraa, kuulumme kalustoon. Vähitellen rypistymme ja nuhraannumme. Ryhti heikkenee ja pintakin voi rikkoontua. Perhe kyllästyy ja ex-tempore ottaa uuden. Muutumme ongelmajätteeksi.
Saatetaan sitä kauniita sanoja sanoa ja positiivisesti muistella, mutta tarpeeton romu mikä romu. Poisviennistä ei kukaan halua maksaa, pitäisi itse ymmärtää raahautua syrjäiseen maatumispaikkaan kuin norsuvanhukset.
3 kommenttia:
Kaunis sohva ja kirjaimellisesti tiensä päänäs, nyyh...
Niin,
Kahdenistuttava. Ties mitä voisi kertoa istujistaan ja tapahtumistaan jos puhua osaisi. Jokainen sohva olisi puheenlahjojen arvoinen.
Näihän se on, kaikella on aikansa auringon alla. Mut mikäs se on kuolla ja lähtiä, ku tietää että parempi on se mitä edessä.
Lähetä kommentti